Yhteinen maailma ja oma maa

Itsenäisyyspäivää on jäljellä vain muutama minuutti, punaviiniä lasissa tilkkanen, Linnan juhlien jatkot päättymässsä. Ikkunan takana yö. Jetlag painaa vielä, mutta vain lempeästi. Jenni Vartiainen ja Sariola aloittavat Finlandiahymnin, ensin herkästi, sitten musiikki lähtee lentoon, kasvaa isoksi. Ja silloin se menee ihon alle, sysää tunteet liikkeelle.  Ja myös ajatusketjun, joka ei jätä rauhaan.

Itsenäisyyspäivä on tietysti aina ollut erityinen päivä, mutta olen suhtautunut siihen vähän niin kuin tapakristittty: katsonut ties kuinka monta kertaa Tuntemattoman sotilaan, jos olen sattunut olemaan kotona, usein vain sillä puolella silmällä, kun toisella on ollut muuta tehtävää, seurannut Linnan juhlia, arvioinut pukuja, hakenut ihmisvirrasta tuttuja kasvoja. Ruoka on ollut ehkä hiukan mietitympää. Tänä vuonna söimme noutokiinalaista enkä ehtinyt katsoa Tuntematonta sotilasta. Nukuin pois jetlagia yli puoleen päivään, tyhjensin matkalaukkua ja täytin pesukonetta. Silti itsenäisyyspäivä tuntui enemmän erityiseltä kuin monesti aiemmmin.

Enkä (ja varmaan juuri näin) tunne syntyi siitä, että putosin päivään melkein suoraan New Yorkin kaduilta. Maailmasta, joka on jollain oudolla tavalla maailman keskipiste. Paikka, jolla on oma sielu ja joka hengittäää omaan rytmiinsä, jossa on olo, että on osa yhteistä maailmaa. Tuskin kukaan menee New Yorkiin ilman minkäänlaisia ennakkomielikuvia. En minäkään. Mielikuvat olivat syntyneet kirjoista, leffoista ja oman kuvittelun tuloksena. Ne vastasivat ja eivät vastanneet todellisuutta. Lumo osoittautui todeksi. Sen sijaan kuva kylmästä, kiireisestä ja ehkä ynseästäkin kaupungista ei ollut yhtään totta. En muista, että juuri missään muualla ohikulkija on tullut kysymään, voiko auttaa, kun kääntelimme karttaa metroaseman ulkopuolella ja yritimme sijoittaa itsemme oikeaan suuntaan. Tai että kahvilassa myyjä sanoo, että ota tästä kaverillesikin kuppi, kun vain toinen meistä kävi ostamassa cappuccinon. Vaikea on myös unohtaa hop on hop off -opasta, joka viritti yhteislaulun Simon& Garfunkelin biisistä. Tällaisessa yhteisessä maailmassa haluan elää, olla osa sitä.

Ja sitten on se oma maa, jossa on kasvanut ja joka on niin tutttu ja itsestäänselvä, ettei sen erityisyyslaatuisuuksia huomaa tai tule ajatelleeksi. Kun saavuimme Suomeen nukkumattoman yön jälkeen ja hyytävä sade piiskasi kasvoja, tuli hetkeksi ajatus: voi ei. Mieli karkasi Bryant Parkin aurinkoisiin kahvilapöytiin, höyryäiviin hodareihin ja Central Parkin pehmeään sumuun. Täällä ovat kuitenkin elämän merkityksellisimmät ihmiset, tuttu maa jalkojen alla. Oma maa. Haluan olla osa sekä yhteistä maailmaa että omaa maata.

Ja vielä loppukevennys: Midtownin viinikaupassa poika kysyi: ”Are vou 21? If not, I can´t sell you this wine.” Oli pojalla huumorintajua.