Ikuisia ja kadonneita

On montakin syytä, miksi ystävyys on tuon tuostakin ohittanut muut päässä pyörivät ajatukset. Muutama päivä sitten vietin päivän ystävän seurassa. Emme tehneet mitään erityistä. Kävelimme hissukseen joen rantaa iltapäivän hämäryyden hiipiessä talojen takaa ja laskevan auringon maalatessa maisemaa. Juttelimme niitä näitä, isoja ja pieniä asioita, askeleet samassa tahdissa. Olimme aikanaan työkavereita, lounastuttuja, sitten jo vähän enemmän, reissukavereita ja pienesti myös ystäviä. Oli sattumaa, että elin ystäväni kanssa vuorokauden, joka oli yksi elämäni traagisimmista. Tuon päivän aikana matkasimme läpi Euroopan, junalla, lentokoneella, nukuimme ihan liian kuumassa hotellihuoneessa. Välillä emme puhuneet mitään, välillä puhuimme, toivoimme hyvää, vaikka tiesimme. Oli hetkiä, jolloin olimme kuin ketkä tahansa matkaajat. Tuo päivä sitoi meidät yhteen erityisellä tavalla. Erityisinä ystävinä.

En muista, kuka oli ensimmäinen oikea ystäväni. Lapsena riitti, että oli kavereita, joiden kanssa voi mennä pihalle ja joiden ovikelloa voi mennä soittamaan ja kysymään tuuksä ulos. Ystävyyden opettelu alkoi toden teolla joskus kymmenen ikävuoden jälkeen. Jokaisella tytöllä kuului olla paras kaveri. Jos paras kaveri hylkäsi ja valitsi uuden parhaan kaverin, se oli maailmanloppu. Tein niin itsekin. Kun ikä alkoi kakkosella ja oman elämän opettelu oli alkanut, myös ystävyyden taidot olivat jalostuneet. Nyt ystävyys oli iloista, mutkatonta, vauhdikasta. Kun diskossa Dancing Queenin jälkeen pienessä nousuhumalassa nojattiin jukeboxiin hikisinä ja halattiin, elämä oli siinä. Tämäkin ystävyys on vielä olemassa.

On riemastuttavaa, kun aikuisiässä täysin odottamatta syntyy uusia ystävyyksiä. Näin kävi parikymmentä vuotta sitten viidelle naiselle, jotka täysin sattumalta osuivat samaan paikkaan samaan aikaan. Tilaisuuteen, josta ei todellakaan kuvitellut löytyvän ystäviä. Mutta niin vain kävi, jokin outo voima sitoi meidät toisiimme. Vuosien mittaan meistä on tullut ystäväporukka, joka on jakanut huikean hauskoja hetkiä ja myös niitä vähemmän iloisia elämän käänteitä.

Ja sitten ne ikuiset ystävät, jotka ovat olleet olemassa melkein aina. Yhdessä olemme kokeneet aikuisuuden alkamisen, lasten syntymät ja kasvamisen omaan elämään. Niin monenlaiset tapahtumat, joita mahtuu vuosikymmeniin kokonaisen elämän verran, iloisia ja surullisia. Ikuisen ystävän tunnistaa ainakin siitä, että vaikka aikaa kuluu, tavatessa kaikki jatkuu siitä mihin edellisellä kerralla jäi, oli sitten kulunut kuukausi, vuosi tai useampikin. Kuin loistavasti kirjoitetussa käsikirjoituksessa.

On myös kadonneita ystäviä. Niitä, joiden kuva on pikkuhiljaa haalistunut, muuttunut muistoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että he olisivat olleet jotenkin vähäpätöisempiä. Siinä kohtaa elämää he ovat olleet juuri oikeita.

Ja ne löytyneet ystävät, joiden luulin jo kadonneen. Mikä löytämisen riemu! Yksi tällainen löytäminen tapahtui Budapestin juutalaiskaupunginosassa, 30 vuoden tauon jälkeen. Jatkoimme mutkattomasti siitä, mihin olimme jääneet. Se oli huikeaa.

Kohotan maljan kaikille ystäville, ikuisille, uusille, orastaville, löytyneille ja myös kadonneille!