Blogiblokki

Hämmentävää. Kauhistuttavaa. Päässä ei liiku aiheen aihetta, josta tuntuisi saavan irti edes latteita lauseita. Ajatusten aallokko on tyyntynyt peilityyneksi pinnaksi tai ehkä peilikirkkaaksi jääksi, joka ei mene rikki vaikka sitä kuinka moukaroisi. Olenko ollut liian kauan korpimökin hitaudessa ja ainakin ulospäin tapahtumattomuudessa? Olenko tainnuttanut pääni liian pitkillä unilla ja metsän ja järven melkein meditatiivisella tuijottamisella?

Katson kalenteriani. Kaksi tuoreinta viikkoa tosiaankin on aika lailla tyhjiä merkinnöistä: vain hieroja ja kampaaja. Mutta kun katson eteenpäin, kalenteri näyttääkin melkein hengästyttävältä. Lähes kaikkien viikonloppujen kohdalla yli kahtena tulevana kuukautena on merkintä, jo kunnolla sovittu tai päätetty tai sitten kysymysmerkillä koristettu. Ei tämä tyhjäpäisyys kalenteristani voi johtua.

Joskus aiemminkin olen todennut, että aasinsillat ovat kävelykeppejä ojien yli, kun ajatus ja teksti eivät juokse flowna. Nyt on taas pakko käyttää tuota kävelykeppiä.

Minulta on kysytty (ja tätä on kysytty usein ja monen ihmisen suulla), miltä nyt tuntuu, kun on jo melkoisen tovin saanut joka päivä itse päättää, miten käytän aikani. Koska en uskonut silloin alussakaan, että jokainen päivä olisi huikeaa ilotulitusta, olen vastannut rehellisesti, että välillä on tylsää. Vähän aikaa sitten rakas ystäväni totesi siihen, että niinhän sen pitääkin olla. Kun välillä on kunnolla tylsää, sitten taas iloitsee isosti, kun tunne on ihan toisenlainen. Hän on ihan oikeassa.

Silti tylsät päivät ovat tylsiä. Eikä kyse ole siitä, ettei olisi mitään tekemistä. Ei vain huvita tehdä mitään. Siksi olenkin aina väillä pysähtynyt pohtimaan, mitä tylsyys oikeastaan on. Se ei ole tapahtumattomuutta. Voi olla päivä, jolloin ei tapahdu juuri mitään, ja kuitenkin tuollainen päivä voi olla helmi, jolloin kaikki tuntuu hyvältä. Ja sitten voi olla päivä, joka on täynnä ihan kelvollisia asioita ja illalla on kuitenkin olo, että päivässä oli jotain perustavalla tavalla vikaa. Vaikkei ollutkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että tylsyys asuu omassa päässä, se herää aina välillä kuin kiusatakseen – tai ehkä herätelläkseen huomaamaan ne päivät, joiden päätteeksi hymyilyttää.