Hiljaisen maailman tarinoita, osa 1

Vain vähän yli viikko sitten maailma muuttui. Ei odottamatta eikä rytinällä, mutta tavallaan kuitenkin. Lukuun ottamatta niitä, jotka elävät täydessä mediapimennossa, jokainen osasi odottaa sitä. Varmaan lukematon määrä silmäpareja istui melkein henkeä pidättäen television ääressä, kun hallitus pahasti myöhässä marssi paikalle ja alkoi luetella numerojärjestyksessä asioita, jotka olisivat eri tavalla kuin eilen. Meillä näitä silmäpareja oli paikalla kolmet, neljännet onneksi olivat kiinnostuneempia ninjoista ja legotorneista.

Kun tapahtuu jotain isoa ja odottamatonta, kestää aikansa, ennen kuin viesti menee sen verran perille, että alkaa ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen. Ja eri ihmisryhmille erikseen. Media alkoi pursuillla tarinoita anarkistipapoista ja -mummoista, jotka olivat päättäneet viis veisata moisista rajoituksista. Päivä päivältä näitä uhkarohkeustarinoita alkaa olla vähemmän. On pakko hyväksyä, että nyt taitaa olla tosi kyseessä. Vaikka jokainen olisi toivonut, että tämä ehkä kuitenkin on vain outoa unta, josta kohta voi herätä turvalliseen, vanhaan arkeen.

Ensimmäisenä iltana en saanut unta. Luin, yritin ajatella muuta, mutta ajattelin sitä, mitä en olisi halunnut ajatella. Viimein vähän ennen auringonnousua useamman kamomillateekupillisen ja melatoniinin avulla nukahdin levottomaan uneen. Seuraavana päivänä päätin, että annan median ja somen olla, en kiusaa itseäni sellaisella tiedolla, josta minulle ei ole mitään hyötyä. Rakensin itselleni pesän, ja sukelsin Narcosin ja Paratiisin tarinoihin. Olo rauhoittui.

Onneksi minulla on maailman parasta mielialalääkettä: 4-vuotias pikkuninja, joka eilen piti uutislähetyksen siitä, kuinka tyhmä korona on. Olemme käyneet aurinkokävelyillä ja ensimmäiset leskenlehdet ovat näyttäneet aivan yhtä lumoavilta kuin minä tahansa keväänä. Onneksi en kuulu mihinkään sellaiseen ryhmään, jolle nämä onnenhetket eivät olisi ok. Etenkin kun päiväkotipäivät ovat toistaiseksi ohi. Siihenkin pikkumies totesi iloisesti: ”Jess! Kesäloma!”

Tunteet menevät tässä hidastuneessa maailmassa ihan omia ratojaan. Hetkessä ihan kelvollinen fiilis voi notkahtaa syviin vesiin. Olen huomannut, että liian kauas katsominen ei tee hyvää, koska kaikenlaisia ennusteita ja skenaarioita pursuaa mediasta. Ihan päivä kerrallaan on aika hankala elellä, mutta ehkä viikko on sopiva aikamitta suunnitella tekemistä, joka on nyt väkisinkin rajallista. Niinpä tein itselleni toimintasuunnitelman (vähän mahtipontinen sana, mutta jotain sellaista kuitenkin): kirjoitin ylös asioita, joita voin tehdä kotona tai lähiympäristössä. Listalta löytyvät sarjamaratonit, lukeminen, vielä tekemättömät matkakirjat, kirjoittaminen (blogia lukuun ottamatta se ei kuitenkaan ole ottanut tulta alleen), päiväkirja, kielten opiskelu, ulkoilu. Jätin listalta pois sellaiset asiat, jotka normaalistikin ovat vastenmielisiä, kuten siivoamiset ja kaappien raivaamiset. Miksi tekisin kurjassa tilanteessa kurjia asioita, jotka saisivat olon tuntumaan vaan huonommalta.   

Viikonloppuna tuli kunnon notkahdus. Sehän on normaalisti yhdessäolon aikaa. Nyt olin ihan yksin. Kävin lauantaina lenkillä, huomasin ajattelevani, että vastaantulevat vieraat ihmiset ovat potentiaalisesti vaarallisia, ja rento lenkkifiilis haihtui sananmukaisesti taivaan tuuliin. Sunnuntaina valitsin mutaisen polun metsiköstä ja vastaantulijoita olikin tasan nolla. Kengät sen sijaan ovat kuin mutakylvyn jäljeltä.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella paljon. Ja useimmat ajatukset tietysti pyörivät tämän oudon tilanteen ympärillä. Uutiset ovat (luonnollisestikin) keskittyneet terveydellisiin ja taloudellisiin asioihin. Kaikki epidemiat menevät aina ohi, ennemmin tai myöhemmin, näin vakuuttelevat tutkijat. Ja niinhän aina on käynytkin. Ehkä pelottavinta onkin se, mitä tapahtuu ihmisten toimeentulolle ja työpaikoille. Kuinka pitkään epidemia vielä pääättymisensäkin jälkeen koettelee ihmisten elämää? Kun lenkillä ollessani huomasin, että pidin vieraita ihmisiä vaarallisina, syntyi pohdinnan siemen, jota sitten pyörittelin mielessäni pitkään. Terveydellisten ja  taloudellisten vaikutusten lisäksi tulevat ehkä pienellä viiveellä sosiologiset vaikutukset. Miten tämä ajanjakso muuttaa ihmisten sosiaalisia suhteita ja suhtautumista toisiin ihmisiin? Jos muutaman kuukauden pelkäämme toisia ihmisiä, onnistuuko pää kääntämään ajatukset takaisin entiseen tapaan ajatella? Vai käykö niin, että lähtökohtaisesti emme enää luotakaan toisiin, etenkään tuntemattomiin ihmisiin vaan lokeroidumme omiin ryhmiimme? Tuleeko erilaisuudesta aiempaa suurempi uhka?

Minulla on ystävä, joka on karanteenissa, mutta joka on pystynyt säilyttämään huikean huumorintajunsa ja hänen viestinsä saavat mielialamittarin takuuvarmasti korkeampiin lukemiin. Kaikilla pitäisi olla ainakin yksi tällainen ystävä. Olen onnekas, että minulla on.