Yöelämää
Luulin,
että en osaa nukkua. Tai että osaan aika huonosti. Vuosikausia tein kaikenlaisia
taikatemppuja, jotta onnistuisin nukkumaan jotakuinkin suositusten mukaisen tuntimäärän.
En siksi, että olisin ollut auktoriteettiuskovainen, vaan siksi, että liian lyhyet
yöunet tekivät päivästä takkuisen, olosta tunkkaisen ja mielialasta ärsyyntyneen.
Luin innolla kaikki unesta ja nukkumisesta kertovat artikkelit. Ne olivat
kaikki lähes toistensa klooneja: rauhoitu, rauhoita ympäristö, tuuleta, juo
yrittiteetä, älä surffaa somessa ja niin edelleen ja niin edelleen. Ihan hyviä
neuvoja, mutta oikeastaan aika tyhjiä. Ei tarvitse unitutkijan tutkintoa,
jotta ymmärtäisi nuo. Parhaat konstit olivat
useimmiten korvatulpat ja melatoniinipurkki käden ulottuvilla.
Olen
huomannut, että osaankin nukkua. Välillä nukun yhdeksän tuntia ja hämmästyn
aamulla kellon lukemia, varsinkin, jos nukkumisen startti on on ollut joskus
keskiyön jälkeen. En kuitenkaan ole lajin mestari, joten on öitä, jolloin valvon,
kuuntelen vaimeita yön ääniä ulkoa, joskus kuulen jopa postiluukun kolahduksen:
aamulehti tuli. Aiemmin nuo sydänyön tunnit olivat kamalia, jos edessä oli
aikainen herätys ja hektinen päiviä. Nousin keittämään tuota paljon mainostettua
yrttiteetä, join sitä hokien mantraa, että kyllä se uni nyt tulee. Ja tulihan
se useimmiten, vaikka punaisina hehkuvat kellon numerot kauhistuttivatkin.
Saatan edelleen nousta keittämään yrittiteetä, koska se on oikeastaan aika hyvää.
Lämmitän käsiäni kupin kyljillä ja katselen ikkunasta yötä.
Olen
alkanut nähdä unta töistä. Tai en oikeastaan töistä, vaan työkavereista. Unissani
ovat vuorollaan vierailleet monet sellaiset työkaverit, joita en ehkä paljonkaan
tapaa tulevaisuudessa. Sen sijaan ne, joiden kanssa on yhteisiä suunnitelmia,
ovat pysytelleet poissa unistani.
Pikkuisella
on kirja, jonka nimi on Yöelämää. Se on ehdoton suosikki iltasaduksi silloin,
kun saa olla nonnan luona yökylässä. Jokaisella lukukerralla on aina yhtä suuri
ihme, mitä kaikkea yöllä tapahtuu: leipuri leipoo tuoretta leipää aamuksi, juna
puksuttaa yössä ja ihmiset nukkuvat makuuvaunuissa. Kaikkien mielenkiintoisin taitaa
kuitenkin olla lepakko.
Yö
on maagista aikaa. Silloin on omituisella tavalla täysin yksin, kun tuntuu, että
koko muu maailma nukkuu. Nyt en enää kadehdi noita muita nukkujia, vaan haluankin,
että muut nukkuvat ja saan valvoa ihan vain itseni kanssa. Ajatukset ovat yhtä
aikaa kirkkaita ja utuisia. Yön hetkinä syntyy hyviä ja välillä vähän vähemmän
hyviä suunnitelmia. Välillä kissa kierähtää jalkopäähän ja tekee sinne unipesän.
Joskus
yön pimeydessä tuntuu viileä tuulenhenkäys. Leikittelen ajatuksella, että joku yli
100-vuotiaan talon entinen asukas on tullut pistäytymään.
Kommentit
Lähetä kommentti