Yöelämää


Luulin, että en osaa nukkua. Tai että osaan aika huonosti. Vuosikausia tein kaikenlaisia taikatemppuja, jotta onnistuisin nukkumaan jotakuinkin suositusten mukaisen tuntimäärän. En siksi, että olisin ollut auktoriteettiuskovainen, vaan siksi, että liian lyhyet yöunet tekivät päivästä takkuisen, olosta tunkkaisen ja mielialasta ärsyyntyneen. Luin innolla kaikki unesta ja nukkumisesta kertovat artikkelit. Ne olivat kaikki lähes toistensa klooneja: rauhoitu, rauhoita ympäristö, tuuleta, juo yrittiteetä, älä surffaa somessa ja niin edelleen ja niin edelleen. Ihan hyviä neuvoja, mutta oikeastaan aika tyhjiä. Ei tarvitse unitutkijan tutkintoa, jotta  ymmärtäisi nuo. Parhaat konstit olivat useimmiten korvatulpat ja melatoniinipurkki käden ulottuvilla.

Olen huomannut, että osaankin nukkua. Välillä nukun yhdeksän tuntia ja hämmästyn aamulla kellon lukemia, varsinkin, jos nukkumisen startti on on ollut joskus keskiyön jälkeen. En kuitenkaan ole lajin mestari, joten on öitä, jolloin valvon, kuuntelen vaimeita yön ääniä ulkoa, joskus kuulen jopa postiluukun kolahduksen: aamulehti tuli. Aiemmin nuo sydänyön tunnit olivat kamalia, jos edessä oli aikainen herätys ja hektinen päiviä. Nousin keittämään tuota paljon mainostettua yrttiteetä, join sitä hokien mantraa, että kyllä se uni nyt tulee. Ja tulihan se useimmiten, vaikka punaisina hehkuvat kellon numerot kauhistuttivatkin. Saatan edelleen nousta keittämään yrittiteetä, koska se on oikeastaan aika hyvää. Lämmitän käsiäni kupin kyljillä ja katselen ikkunasta yötä.

Olen alkanut nähdä unta töistä. Tai en oikeastaan töistä, vaan työkavereista. Unissani ovat vuorollaan vierailleet monet sellaiset työkaverit, joita en ehkä paljonkaan tapaa tulevaisuudessa. Sen sijaan ne, joiden kanssa on yhteisiä suunnitelmia, ovat pysytelleet poissa unistani.

Pikkuisella on kirja, jonka nimi on Yöelämää. Se on ehdoton suosikki iltasaduksi silloin, kun saa olla nonnan luona yökylässä. Jokaisella lukukerralla on aina yhtä suuri ihme, mitä kaikkea yöllä tapahtuu: leipuri leipoo tuoretta leipää aamuksi, juna puksuttaa yössä ja ihmiset nukkuvat makuuvaunuissa. Kaikkien mielenkiintoisin taitaa kuitenkin olla lepakko.

Yö on maagista aikaa. Silloin on omituisella tavalla täysin yksin, kun tuntuu, että koko muu maailma nukkuu. Nyt en enää kadehdi noita muita nukkujia, vaan haluankin, että muut nukkuvat ja saan valvoa ihan vain itseni kanssa. Ajatukset ovat yhtä aikaa kirkkaita ja utuisia. Yön hetkinä syntyy hyviä ja välillä vähän vähemmän hyviä suunnitelmia. Välillä kissa kierähtää jalkopäähän ja tekee sinne unipesän.



Joskus yön pimeydessä tuntuu viileä tuulenhenkäys. Leikittelen ajatuksella, että joku yli 100-vuotiaan talon entinen asukas on tullut pistäytymään.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.