Hiljaisella väliasemalla
Auringonvalo leikkii, välkehtii ja
heijastelee vastapäisen talon ikkunoissa. Talossa on kahdeksan kerrosta ja
kymmeniä ikkunoita. Talon vieressä on pikkuinen metsikkö, joka odottelee vihreitä
vaatteitaan. Talon takana on polku, jolla köpöttelee välillä kumarainen vanhus,
välillä tyttö kuulokkeet korvillaan. Tai joku muu. Tätä näkymää olen nyt
katsellut kolmetoista aamua. Se ei ole kaunis eikä ruma, mutta se on
kummallisen rauhoittava. Ehkä jossain toisessa tilanteessa näkisin sen toisella
tavalla. En kiinnittäisi huomiota auringonleikkiin tai ohikulkijoihin, en
seuraisi metsikön heräämistä kevääseen. Katselen sitä vielä muutaman viikon ja
ehkä metsästäkin ehtii tulla vihreä.
Nyt on kuitenkin aikaa. Ja se on
omituista, koska koko tämä vuosi on ollut isojen päätösten miettimistä yön
pimeinä hetkinä, kun koko maailma nukkuu, isojen päätösten tekemistä, vaikka
hetkittäin on pelottanut. Aikataulujen suunnittelemista ja niiden noudattamista,
vaikka se olisikin tarkoittanut rehkimistä aamukahvista iltateehen. Budjetin suunnittelemista
ja laskemista, vaihtoehtoisten laskutoimitusten tekemistä ja niiden
lopputulosten vertailua. Hetkiä, jolloin on tuntunut, että ei tästä tule yhtään
mitään. Ja että jokainen laatikko ja kaappi kasvattaa uutta sisältöä
välittömästi sen jälkeen, kun olen sen tyhjentänyt. Eilen sain viestin, että
yhden kaapin perimmäiseen nurkkaan oli jäänyt Barbien vaatekaappi. Jos olisin
löytänyt sen itse, olisin varmaan heittänyt sen roskiin. Nyt kuitenkin kerroin,
että otan sen mukaani samalla kerralla vanhaan osoitteeseen menneen postin
kanssa.
Kun päivät olivat tarkkaan
ohjelmoituja, kun tuntui, että ilta ja väsymys tulevat ihan liian pian, odotin
tätä aikaa, kun ei ole kiire mihinkään eikä voi tehdä oikeastaan yhtään mitään
muuta kuin odottaa seuraavaa steppiä. Muutaman päivän nautin
tapahtumattomuudesta ja hiljaisuudesta niin, että en edes olisi malttanut mennä
nukkumaan. Ja nautin vieläkin hetkittäin. Mutta ihminen on siinä mielessä
kummallinen olento, että se kaipaa tekemistä. Tällä väliasemalla on tavaraa
vain sen verran kuin tarvitsen. Tai kuvittelin tarvitsevani. Pari iltaa sitten
aika kului mataen, hiljaisuus humisi ympärilläni, ajatukset ja tunteet
säntäilivät. Silloin kaipasin DVD-kirjastoani, josta olisin poiminut kunnon trillerin.
Kirjastoni kuitenkin lepäilee taloni autotallissa odottamassa pääsyä omalle
paikalleen. Vuorokaudesta oli yhtäkkiä tullut paljon pidempi kuin se oli vielä
reilu viikko sitten.
Kun blogini otti vielä lapsenaskeliaan, pohdiskelin ajan olemusta postauksessa Omituisin mittayksikkö ikinä. Silloinen ajatuksilla leikittely on tällä hetkellä juuri niin totta kuin vain olla voi.
Kommentit
Lähetä kommentti