Hiljaisella väliasemalla

Auringonvalo leikkii, välkehtii ja heijastelee vastapäisen talon ikkunoissa. Talossa on kahdeksan kerrosta ja kymmeniä ikkunoita. Talon vieressä on pikkuinen metsikkö, joka odottelee vihreitä vaatteitaan. Talon takana on polku, jolla köpöttelee välillä kumarainen vanhus, välillä tyttö kuulokkeet korvillaan. Tai joku muu. Tätä näkymää olen nyt katsellut kolmetoista aamua. Se ei ole kaunis eikä ruma, mutta se on kummallisen rauhoittava. Ehkä jossain toisessa tilanteessa näkisin sen toisella tavalla. En kiinnittäisi huomiota auringonleikkiin tai ohikulkijoihin, en seuraisi metsikön heräämistä kevääseen. Katselen sitä vielä muutaman viikon ja ehkä metsästäkin ehtii tulla vihreä.

Nyt on kuitenkin aikaa. Ja se on omituista, koska koko tämä vuosi on ollut isojen päätösten miettimistä yön pimeinä hetkinä, kun koko maailma nukkuu, isojen päätösten tekemistä, vaikka hetkittäin on pelottanut. Aikataulujen suunnittelemista ja niiden noudattamista, vaikka se olisikin tarkoittanut rehkimistä aamukahvista iltateehen. Budjetin suunnittelemista ja laskemista, vaihtoehtoisten laskutoimitusten tekemistä ja niiden lopputulosten vertailua. Hetkiä, jolloin on tuntunut, että ei tästä tule yhtään mitään. Ja että jokainen laatikko ja kaappi kasvattaa uutta sisältöä välittömästi sen jälkeen, kun olen sen tyhjentänyt. Eilen sain viestin, että yhden kaapin perimmäiseen nurkkaan oli jäänyt Barbien vaatekaappi. Jos olisin löytänyt sen itse, olisin varmaan heittänyt sen roskiin. Nyt kuitenkin kerroin, että otan sen mukaani samalla kerralla vanhaan osoitteeseen menneen postin kanssa.

Kun päivät olivat tarkkaan ohjelmoituja, kun tuntui, että ilta ja väsymys tulevat ihan liian pian, odotin tätä aikaa, kun ei ole kiire mihinkään eikä voi tehdä oikeastaan yhtään mitään muuta kuin odottaa seuraavaa steppiä. Muutaman päivän nautin tapahtumattomuudesta ja hiljaisuudesta niin, että en edes olisi malttanut mennä nukkumaan. Ja nautin vieläkin hetkittäin. Mutta ihminen on siinä mielessä kummallinen olento, että se kaipaa tekemistä. Tällä väliasemalla on tavaraa vain sen verran kuin tarvitsen. Tai kuvittelin tarvitsevani. Pari iltaa sitten aika kului mataen, hiljaisuus humisi ympärilläni, ajatukset ja tunteet säntäilivät. Silloin kaipasin DVD-kirjastoani, josta olisin poiminut kunnon trillerin. Kirjastoni kuitenkin lepäilee taloni autotallissa odottamassa pääsyä omalle paikalleen. Vuorokaudesta oli yhtäkkiä tullut paljon pidempi kuin se oli vielä reilu viikko sitten.

Kun blogini otti vielä lapsenaskeliaan, pohdiskelin ajan olemusta postauksessa Omituisin mittayksikkö ikinä. Silloinen ajatuksilla leikittely on tällä hetkellä juuri niin totta kuin vain olla voi.








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.