Omituisin mittayksikkö ikinä

Aika. Tuo omituinen mittayksikkö, josta ei tunnu olevan yhteistä käsitystä. Kilo sokeria on yleensä kaikille yhtä suuri paketti sokeria. Se painaa saman verran ja on usein samannäköinenkin. Vahvan ihmisen käsissä paketti toki tuntuu keveymmältä kuin pienen ja heikon, mutta en ole koskaan kuullut, että jossain tapaamisessa keskusteltaisiin kiihkeästi kilon mittayksiköstä. Sen sijaan ajasta ja sen kulumisesta keskustellaan kaikkialla: ”Voi kuinka aika onkaan taas kulunut tavallista nopeammin, miten voikin olla taas marraskuu!” Ja jo mantraksi muodostunut väite: ”Eläkkeellä ne kiireet sitten vasta alkavatkin!”  Ja toinen melkein yhtä usein huokailtu toteamus: ”Viikot ja kuukaudet vaan kuluvat huomaamatta.”

Vastustan. Aika on yhtä kiinteä mittayksikkö kuin kilo. Tunnissa on 60 minuuttia ja 3600 sekuntia. Aina. Olen sen verran jalat maassa -tyyppiä, että ohitan nyt teoriat, joiden mukaan aika on suhteellinen käsite, jossa ihmispolo vaeltaa. Väitteelle ei ole todistusaineistoa, ja niin kauan kuin ei ole, minun tunnissani on 60 minuuttia.

Kysehän on kokemisesta, tunteesta eikä tämä varmaan ole kenellekään yllätys tai mullistava uusi tieto. Ei tietenkään. Ei tarvitse kuin muistella lapsuuden jouluaattoja, jotka olivat loputtoman pitkiä, täynnä odotusta ja kelloon vilkuilua sitten kun oli oppinut tulkitsemaan kellojen viisarien asentoa. Ei auttanut lautapelien pelaaminen, eivät ulkoleikit. Koko pieni mieli oli keskittynyt siihen, mitä tapahtuu muutaman tunnin kuluttua.

Olen miettinyt ajan kulumisen kokemusta nyt, kun tuo ylellinen hyödyke on kokonaan omassa määräysvallassani. Voin päättää, päästänkö ajan käsistäni niin että pian totean viikkojen ja kuukausien vain kadonneen jonnekin. Jos en halua, ei tarvitse säntäillä paikasta ja tapaamisesta toiseen, ei tarvitse täyttää kalenteria asioilla, jotka eivät ennenkään ole kiinnostaneet. Koska tästähän haaveilin: ajasta, jolloin voin pysähtyä kokemaan juuri sitä hetkeä. Osallistuin muutamia vuosia sitten lyhyelle mindfulness-kurssille, jossa hetken kokeminen vietiin ehkä jopa ääärimmäisyyksiin, kun piti mutustella mikroskooppisen pientä rusinaa ja tunnustella kokemusta. En siis mutustele rusinoita ja ihmettele minuutin loputonta pituutta. Sen sijaan olen päättänyt tehdä asiat hitaammin, ilman tekokiirettä, maistella erilaisia hetkiä.

Tämä hetki on melkein sinisen hämärän hetki, ulkona on lohduttoman märkää, mutta sisällä on lämmintä, pyykkikone hoitelee omaa hommaansa, radiossa soi jokin klassikko.  Tällä hetkellä se riittää.