Omituisin mittayksikkö ikinä
Aika.
Tuo omituinen mittayksikkö, josta ei tunnu olevan yhteistä käsitystä. Kilo
sokeria on yleensä kaikille yhtä suuri paketti sokeria. Se painaa saman verran
ja on usein samannäköinenkin. Vahvan ihmisen käsissä paketti toki tuntuu
keveymmältä kuin pienen ja heikon, mutta en ole koskaan kuullut, että jossain
tapaamisessa keskusteltaisiin kiihkeästi kilon mittayksiköstä. Sen sijaan
ajasta ja sen kulumisesta keskustellaan kaikkialla: ”Voi kuinka aika onkaan
taas kulunut tavallista nopeammin, miten voikin olla taas marraskuu!” Ja jo
mantraksi muodostunut väite: ”Eläkkeellä ne kiireet sitten vasta alkavatkin!” Ja toinen melkein yhtä usein huokailtu toteamus:
”Viikot ja kuukaudet vaan kuluvat huomaamatta.”
Vastustan.
Aika on yhtä kiinteä mittayksikkö kuin kilo. Tunnissa on 60 minuuttia ja 3600
sekuntia. Aina. Olen sen verran jalat maassa -tyyppiä, että ohitan nyt teoriat,
joiden mukaan aika on suhteellinen käsite, jossa ihmispolo vaeltaa. Väitteelle
ei ole todistusaineistoa, ja niin kauan kuin ei ole, minun tunnissani on 60
minuuttia.
Kysehän
on kokemisesta, tunteesta eikä tämä varmaan ole kenellekään yllätys tai mullistava
uusi tieto. Ei tietenkään. Ei tarvitse kuin muistella lapsuuden jouluaattoja,
jotka olivat loputtoman pitkiä, täynnä odotusta ja kelloon vilkuilua sitten kun
oli oppinut tulkitsemaan kellojen viisarien asentoa. Ei auttanut lautapelien
pelaaminen, eivät ulkoleikit. Koko pieni mieli oli keskittynyt siihen, mitä
tapahtuu muutaman tunnin kuluttua.
Olen
miettinyt ajan kulumisen kokemusta nyt, kun tuo ylellinen hyödyke on kokonaan
omassa määräysvallassani. Voin päättää,
päästänkö ajan käsistäni niin että pian totean viikkojen ja kuukausien vain kadonneen
jonnekin. Jos en halua, ei tarvitse säntäillä paikasta ja tapaamisesta toiseen,
ei tarvitse täyttää kalenteria asioilla, jotka eivät ennenkään ole kiinnostaneet.
Koska tästähän haaveilin: ajasta, jolloin voin pysähtyä kokemaan juuri sitä hetkeä.
Osallistuin muutamia vuosia sitten lyhyelle mindfulness-kurssille, jossa hetken
kokeminen vietiin ehkä jopa ääärimmäisyyksiin, kun piti mutustella mikroskooppisen
pientä rusinaa ja tunnustella kokemusta. En siis mutustele rusinoita ja ihmettele
minuutin loputonta pituutta. Sen sijaan olen päättänyt tehdä asiat hitaammin,
ilman tekokiirettä, maistella erilaisia hetkiä.
Tämä
hetki on melkein sinisen hämärän hetki, ulkona on lohduttoman märkää, mutta
sisällä on lämmintä, pyykkikone hoitelee omaa hommaansa, radiossa soi jokin klassikko. Tällä hetkellä se riittää.
Näitä on niiiiin mukava lukea!
VastaaPoistaOnhan siinä pohdittavaa ! Pitkät ja liian joskus nopeasti kuluvat hetket...
VastaaPoista