Auringonlaskun matkassa kotiin

Istun paikalla 5A, jonka istumapaikkalotto minulle arpoi. Kävi hyvä tuuri, ikkunapaikka suo näkymän länteen, auringonlaskuun. Lento kestää vähän alle neljä tuntia ja koko sen ajan saan katsella auringonlaskua. Tuntematta sen enempää faktoja, lentokoneen nopeus ja auringonlaskun ajankohta pohjoiseen päin mentäessä sopivat jotenkin hyvin yhteen: näyttää siltä, että laskeva aurinko on pysähtynyt. Ylimpänä on hentoa vaaleansinistä, jonka alapuolella keltainen vaihtuu oranssin kautta syvänpunaiseksi. Alla taivas on tumma, lähes musta. Sen katseleminen on vangitsevaa.

Olemme palaamassa Rodokselta. Matkaystäväni istuu rivillä 8 ja varmaan nukkuu. En ole koskaan osannut nukkua lentokoneessa ja niinpä käytän sen kulloinkin sopivalla tavalla, usein äänikirjan kuuntelemiseen tai vain omiin ajatuksiin vajoamiseen. Tämä on kuitenkin parempaa.

Yli kahteen vuoteen matkustaminen ei ole ollut sellainen itsestäänselvyys kuin se oli vielä ennen vuosikymmenen vaihdetta. Jos talous salli, helposti reissuja kertyi vuodessa neljä, viisi tai joinain vuosina enemmänkin. Nyt tuntui lähes juhlalliselta palata Rodokselle monen vuoden jälkeen. Ensimmäisen päivän kohdalla matkapäiväkirjassani lukee. Olen täällä! Auringon, meren, samettisen lämmön, kaskaiden sirityksen, kapeiden kujien, ystävällisten ihmisten ja uskomattoman makoisan ruuan maailmassa.

Ennen kuin olin käynyt saarella kertaakaan, olin ennakkoluuloinen. Ajattelin, että saari on massaturismin pöhöttämä ja Suomi-baarien valtaama. Arvaukseni meni ihan väärin. Toki kaupungin sydämessä turisteja vaeltaa ja rannalla on vilinää. Ja jokin suomenkielinen baarikin löytyy, mutta se kaikki muu! Asuimme tällä kertaa huoneistohotellissa, joka sijaitsee vanhan kaupungin takana ja jonka jälkeen alkaa tavallisten kreikkalaisten asuntoalue. Ihan lähellä, muutaman askeleen päässä on pikkuinen ranta, jota meidän lisäksemme käyttivät lähinnä paikalliset lapsiperheet. Siellä kävimme iltauinnilla, annoimme aaltojen viedä ja katselimme siinä samalla valtavien risteilyalusten lähtöä seuraavaan satamaan. Kaskaat olivat vaienneet, auringonsäteet siivilöityivät puiden lomasta, vesi oli suloisen lämmintä.

Rodoksen vanha kaupunki ei ole lainkaan niin kuin jokin muu vanha kaupunki. Ensinnäkin se on iso ja sen alueella asuu tuhansia ihmisiä. Kun poikkeaa mutkaisille kujille turkkilaiseen tai juutalaiseen osaan, poikkeaa samalla menneeseen aikaan. Voi olla, ettei muutamaan hetkeen näe ketään muuta tai korkeintaan vanhan miehen, joka istuu rappusilla keppi vieressään. Yksi heistä käännytti minut toiseen suuntaan ja kun tottelin, tajusin, miksi hän oli niin tehnyt. Reitti oli lumoavan kaunis parvekkeilta ryöppyävine kukkineen.

Joskus matkalla sattuu ihmeellisiä kohtaamisia. Tällä kertaa sattui ehkä yksi ihmeellisimmistä: nahkatakkikaupan Sirkka! Kun kuljimme ohi, hän tervehti meitä suomeksi (se ei vielä ole mitenkään ihmeellistä, saarella asuu suomalaisia ja sinne matkustaa niitä tuhansia). Mutta itse Sirkka oli todellakin mielenkiintoinen tyyppi. Hän puheli ensin niitä näitä ja pyysi meitä sitten kahville liikkeeseen. Lopulta kävi ilmi, että hänellä ja ystävälläni on yhteisiä tuttuja. Sirkka kertoi elämäntarinansa, jonka osa ulkomailla oli alkanut Keihäsmatkojen oppaana 50 vuotta sitten, jatkunut useissa eksoottisissakin maissa ja päätynyt Rodokselle, jossa hän oli kasvattanut perheensä. Aivan ainutlaatuinen 77-vuotias nainen, jota ei voi unohtaa ikinä.

Toinen aivan hullu sattuma oli, että otimme Kallitheasta yhteisen taxin libanonilaisen tytön kanssa, joka sattumalta oli matkustamassa Suomeen samana päivänä kuin me. Ei sentään samalla lennolla.

Jos on ihan pakko valita reissun huippuhetki, se oli varmaan upean upea konsertti vanhan kaupungin vallihaudassa. Komeaääninen, karismaattinen nainen, samettinen, lämmin yöilma, valot ja pimeys, yli lentävät lentokoneet. Silloin mietin, kuinka ihmiset ovatkaan kaivanneet tällaisia kohtaamisia, tunnelmaa ja elämänmakua vuosina, jolloin mikään ei ole ollut itsestään selvää.

Yhden päivän kohdalla matkapäiväkirjassani lukee: Kun istuin hiekalla ja kuivattelin varpaita laskevan auringon valossa, ajattelin, että tämä hetki saisi jatkua loputtomiin.

Kun istun koneessa kohti kotia yhdessä auringonlaskun kanssa, ajattelen, että palaan taas.