Sateen kiillottamia katuja ja hurmaavia leivonnaisia

Ilta on hämärtynyt, katu kiiltää sateen jäljiltä, katusoittajan kuulaan kauniit sävelet leijailevat ilmassa, soitto vaihtuu uuteen melodiaan seuraavassa kadunkulmassa. Toinen toistaan hurmaavammat pastellinväriset rakennukset seisovat ikiaikaisina ympärillämme, ikkunasilmät tuikkien. Kävelemme verkkaisesti, tarkoituksella hitaasti, jotta hetki kestäisi. Viimeinen reissuilta on suloisen tunnelmallinen.

Niin tuttua ja vähän outoa samalla kertaa: olemme ystäväreissussa pitkän odotuksen ja yli kahden vuoden tauon jälkeen. Näkyvästi erilaista entiseen ovat maskinaamat ratikassa ja kaupoissa, ei oikeastaan paljon muu. Ihmiset ovat kuten aiemminkin, elämässä kiinni. Kadut ovat ehkä hiukan tyhjempiä, mutta se on oikeastaan mukavaa, rauhallista. Ja onhan marraskuu, ei siis ihan reissusesonkia.

Gdansk on tuttu kaupunki ja sopivan lähellä. Siitä päätimme aloittaa, kun kakkosrokotus oli tuikattu kaikkien käsivarteen. Ei edes keskusteltu siitä, voimmeko, vaan siitä, milloin. Marraskuu on hyvä kuukausi matkustaa, koska se on vuoden haasteellisin kuukausi. Siihen on hyvä saada iloa. Meitä oli vastassa sateen kiillottama kaupunki, joka näytti kauniilta, vähän lumoavalta (vaikka reissaajan kannalta sininen taivas ja keltainen aurinko toki ovat parempi vaihtoehto). Ja isoa iloa oli hetkessä, kun olimme majoittuneet melkoisen hulppeaan sadan neliön huoneistoomme ja kippistelimme meille ja reissulle, sille, että olemme vihdoin täällä.

Heräsimme ensimmäisenä aamuna huumaavaan auringonpaisteeseen ja sinisen taivaan maisemaan. Suunnitelmia oli sopivasti vain sen verran, että tiesimme, mihin suuntaan lähdemme astelemaan. Ensimmäinen leipomo muistutti, kuinka hurmaavia paikalliset leivonnaiset ovat. Niinpä ei ollut ison keskustelun paikka, olisiko niiden aika. Ja niiden aika olikin sitten jokaisena päivänä, sopivasti päivän keskellä. 

Jotta kaikki ei olisi vain höyhenenkevyttä, yksi päivä oli omistettu hiukan tummemmille sävyille. Uusi toisen maailmansodan museo oli valtavan vaikuttava: valot, äänet, valokuvat, videoesitykset ja esineet sekoittuivat hetkittäin hyytävällä tavalla ja loivat tunnelman, josta edes pikkuisen pystyi aistimaan sitä todellisuutta, jota Eurooppa silloin eli.

Ja mitä ihmettä: shoppailupäivä (jolloin satoi kaatamalla koko päivän, ehkä se on puolustus) kesti tuntikausia ja tuotti melkoisen määrän kasseja ja pusseja mukaan (hiukan oli tosin haastetta paperikassien kanssa, kun sade meinasi tuhota ne kokonaan). Tulimme johtopäätökseen, että shoppailun taito ei unohdu, se on vähän kuin polkupyörällä ajaminen. Ja taisi olla vähän shoppailuvajettakin, kun ei pitkään aikaan ole ostanut kuin pakollisia vanhojen ja kuluneiden tilalle.

Reissujen helmiä ovat pienet odottamattomat tapahtumat. Saimme niitä tällä kertaa tuplasti: ensimmäisen pienessä ravintolassa, jossa oli vain muutama pöytä ja ihania pastoja. Viereisessä pöydässä istuivat iäkäs mies ja vähän nuorempi nainen, jotka lauleskelivat pieniä pätkiä aina välillä puheen ja syömisen lomassa. En ole oopperan tuntija, mutta taisivat olla jotain sen tapaista. Heidän tehdessä lähtöä mies tuli pöytämme viereen, lauloi meille kokonaisen laulun, komeasti ja teatraalisesti. Kumarsi ja me taputimme. Toinen hauska hetki oli matka asunnolta lentoasemalle. Taksikuskimme laittoi soimaan ikonisia rakkauspoppeja ja lauloi mukana antaumuksella melkein koko matkan.