Portsa in my mind

36 vuotta. Se on hirveän pitkä aika. Ja juuri tuon ajan lähes päivälleen asuin Portsassa. Jo ennen kuin muutin sinne, katselin aluetta sillä silmällä, valitsin tyttären päiväkodin alueelta ja fiilistelin tarhareissuilla ajatuksella, että tänne haluaisin muuttaa. Keskustan kerrostalo tuntui ihan epäsopivalta 3-vuotiaan asuinpaikaksi. Niinpä siitä lähtien minulla on ollut oma ulko-ovi.

Paitsi nyt. Tosin tämä on väliaikaista, mutta 61 päivää jälleen kerrostalossa on saanut minut vakuuttuneeksi, ettei tämä ole minun juttuni. Talossa ei ole mitään vikaa, naapurit ovat pääosin tosi ystävällistä ja rauhallista porukkaa, sijaintikin alkaa tuntua kotoisalta. Mutta se oma ulko-ovi. Jokin kummallinen voima jumittaa tänne sisälle (paitsi kävelylle/lenkille, mutta eihän sitä jaksa tuntikausia päivässä). Ikkunan takana sama mummo tulee joka päivä ulos, istuu penkille, varmaan nauttii, ainakin nyt kun kesä on päässyt valloilleen. Osa naapureista tapaa pihakeinulla, syö välillä eväitä. Mutta minä jumitan sisällä. Sain neuvon: Mene puistoon ja istu penkillä. Tuntui hupsulta ajatukselta. 36 vuotta omalla ulko-ovella on tehnyt tehtävänsä. Haluan ulkoilmaan ilman että pitää miettiä, minne menen ja olenko pukeutunut niin, että edes kehtaan mennä ihmisten ilmoille. Haluan omalle pihalle juuri sellaisissa rytkyissä kuin sillä hetkellä on yllä. Viikon päästä voin taas tehdä niin. Ja minulla on isompi piha kuin ikinä aiemmin.

Mutta palataan Portsaan, josta piti kirjoittaa (ajatukset lähtivät laukkaamaan pikkuisen sivuraiteille). Kun muutimme sinne, 3-vuotiaan riemulla ei ollut mitään rajaa, kun hän totesi: ”Hei, täällä on R-Kioskikin.” No, siellä oli baarikeittiö, mutta pienellä tyttärellä oli yleensäkin riemastuttava mielikuvitus. Se oli ensimmäinen Portsa-asuntomme 11 vuotta ja jos ei suostu myöntämään, että aika kultaa muistot, se oli parasta Portsa-aikaa. Ja kyllä se oikeastikin oli. Pieni taloyhtiö, samanikäistä porukkaa, paljon lapsia. Yhteisiä pihajuhlia, joissa oli pussijuoksua, hupsuja kilpailuja ja grilliherkkuja ja myöhemmin illalla, kun juniorit olivat jo väsähtäneet, aikuisten laseissa helmeilevää viiniä. Tuona aikana syntyi ystävyyssuhteita, jotka ovat edelleen olemassa. ”Annankadun naiset” tuntuvat ihan yhtä läheisiltä kuin silloin.

Kun lapset kasvoivat ja halusivat oman huoneen, yhteisö hajosi pala palalta ja muutti muualla, jotkut ihan lähelle ja jotkut vähän kauemmas. Ja joku pysyikin. Mekin muutimme, samalle alueelle, isompaan asuntoon, isompaan taloyhtiöön. Vaikka siellä yhteisö ei ollut samanlainen, opin rakastamaan uutta kotia, sen kuluneita lattialankkuja ja viistokattoista vinttikerrosta, pikkuista pihaa, johon paistoi ilta-aurinko. Sen 25 vuoden aikana tapahtui niin monia isoja asioita, että tuo koti säilyy aina sisälläni, vaikka siellä asuvat nyt ihan eri ihmiset.

Tämän vuoden alussa aika tuli täyteen, monestakin syystä. Konkreettisin tapahtuma oli kuitenkin sininen talo, jota en saanut mielestäni. Sen pihalle paistaa aurinko koko päivän ja laskee peltojen taakse. Sinne muutan muutaman päivän kuluttua.