Sipsikielto vai oikeita tekoja?

Olin ajatellut, että en käsittele blogissani poliittisia tai yhteiskunnallisia aiheita ja ajattelen oikeastaan edelleen samalla  tavalla. Mutta nyt en pysty sivuuttamaan päässäni pörräävää ällistystä ja siitä seurannutta ärtymystä.

Katselin eilen A-Talkia, jossa keskustelun aiheena oli viime viikkojen ykkösjuttu. Ei tarvitse seurata uutisia ja mediaa kuin sillä toisella silmällä,  jotta tietäisi sen olevan vanhustenhuollossa esiin tulleet laiminlyönnit. Keskustelemassa oli neljä naista, kaksi hallituspuolueista, kaksi oppositiosta, ja jo tämä asetelma toki sai aikaan sen, mitä tällaisissa keskusteluissa tavoitellaan: kipakan näkemysten eron. Yksi kommentti kuitenkin sai tärykalvot tärisemään. Toinen hallituspuolueiden edustajista ehdotti, että kaikille eläkkeelle jääville pitäisi tehdä ”terveystarkastus”, jossa selvitetään, istuuko tuo ihmispolo sohvalla, juo kaljaa ja syö sipsejä.

Siis mitä? Kun keskustellaan siitä, miten on mahdollista, että hyvin iäkkäät, avuttomat ja sairaat vanhukset jätetään lähes heitteille. Kun pitäisi miettiä, mitä yhteiskunnassamme ja sen arvoissa on pahasti pielessä. Kun pitäisi tehdä jotain, pian. Kun kaikkein vanhimmille pitäisi palauttaa ihmisarvo.

En tarkoita sitä, että itsestä huolehtiminen olisi turhaa. Se on tärkeää ja tuo usein myös hyvän fiiliksen. Metsä on houkutteleva paikka ja sieltä palatessa tuntuu kuin olisi keventynyt. Iltakävely lumisessa maisemassa on melkein maagista. Mutta nyt vellovassa keskustelussa on kyse ihan muusta. Nämä vanhat ihmiset, jotka ehkä joutuvat viettämään yönsä patjalla lattialla, jos sattuvat putoamaan sängystä eikä yksi hoitaja jaksa heitä nostaa takaisin, eivät voi lähteä iltakävelylle tai vaihtaa sipsejä porkkanoihin. Sitä paitsi on loukkaavaa piilovihjata, että avuttomat ihmiset olisivat itse syyllisiä avuttomuuteensa.

En pahemmin juo olutta enkä syö sipsejä. Sohvalla sen sijaan istun aika useinkin, luen, katselen sarjoja ja nautin kiireettömyydestä. Ja viiniäkin juon, en tosin yleensä sohvalla. Aion myös jatkossa tehdä näin.

Äitini sai elää 87-vuotiaaksi omassa kodissaan, suhteellisen hyväkuntoisena ja hyvin itsenäisenä. Elämä päättyi hiukan varoittamatta, muutaman viikon sairaalajakson jälkeen. Nyt kun seuraan uutisia ja keskustelua, ajattelen, että noin oli juuri hyvä ja oikein. Kokonainen täysi elämä, jonka ei tarvinnut päättyä avuttomana ja laiminlyötynä.