Mustarastas laulaa ja pitsijää risahtelee

Pimenevässä illassa laulaa mustarastas. Laulu kantautuu jostain pihan perältä soljuvana, kirkkaana. Haluan ajatella, että se on innoissaan: kevät tulee! Tunnen ilon, odotuksen sykähdyksen. Pian talven kohmettama maailma herää silmiään hieroen, aurinko jaksaa olla hommissa joka päivä hetken pitempään. Nyt pihan peittää vielä paksu jää, jossa on jo kuitenkin pitsireuna, joka risahtaa, kun sen päälle astuu. Haluan ja en halua rikkoa sitä.

Vaihtuvat vuodenajat ovat vähän kummallinen juttu: välillä niitä rakastaa ja välillä  vihaa. Kun vuoropäivinä oli vesi/räntä/lumisadetta ja siihen hyytävä tuuli kuorrutukseksi, olisin hyvin voinut lahjoittaa talven johonkin ihan muaalle. Kun sitten pilviverho repesi ja aurinko heijastui hankikantolumesta, ajattelin, että tällaistahan voisi kaikin mokomin olla vaikka kuukausikaupalla.

Oikeastaan olen koko elämäni ajan pitänyt erityisesti keväästä. Olen syntynyt keväällä ja jostain olen kuullut tai lukenut, että ihminen usein pitää siitä vuodenajasta, jolloin on syntynyt. Tiedä häntä. Saattaahan asiassa jotain perääkin olla, mutta tuskin se noin mustavalkoinen on. Erityisesti lapsena keväässä oli kuitenkin jotain taikaa ja lumoa: solisevat purot, auringossa sulava lumi ja odotus, että pian saa pukeutua keväisiin vaatteisiin. Ehkä jossain mielen kolkassa oli myös ajatus kesälomasta, mutta silloin elämä oli usein se päivä, joka oli juuri silloin ja ne fiilikset, jotka siihen liittyivät.

Oikeastaanhan kevät on rumin vuodenaika, josta puuttuvat värit tai jos niitä on, ne ovat likaisenruskeita tai harmaita. Sulavan lumen alta paljastuu vaikka mitä ja maa tuoksuu melkein mädäntyneeltä.  Yritän kuitenkin edelleen nähdä purot ja muuttaa kevään hajun mielessäni luonnon heräämisen tuoksuksi.

Muutama vuosi sitten huomasin (melkein järkytyksekseni!), että minustahan on tainnut tulla syksyihminen. Hullaannuin päivä päivältä väriä muuttavista puidenlehdistä, raikkaasta tuoksusta, jossa joinain aamuina oli pikkuinen pakkasen häivähdys. Ja ehkä siitä rauhasta, jota pimenevissä illoissa oli.

Jos minulta kysytään, sanon usein sen enempää miettimättä, että olen kesäihminen. Useimmat ihmiset tuntuvat sanovan niin. Ja totta siinä on paljon: viime kesän superhelteet tuntuivat enimmäkseen nautittavilta ja kesä on aika, jota odotan, muut vuodenajat vaan tulevat aina aikanaan. Mutta voisin ehkä kuitenkin alkaa kutsua itseäni vuodenaikaihmiseksi.