Hämyisillä kujilla, kiitävässä junassa ja rantakalliolla


Saavun Krakovaan hämärän laskeuduttua, kuljen hämyisiä kujia ja etsin majapaikkaa. Istun Siperian yli kiitävässä junassa, katselen maisemaa, joka ei vaihdu. Seison Walesin kallioilla ja katselen tyhjää rantaa, jonka hiekkaan on piirretty kuvia.

En ole koskaan käynyt Krakovassa, en matkustanut yli Siperian enkä seisonut Walesin rantakalliolla. Ja kuitenkin olen, tarinan mukana. Parhaat kirjat ylittävät sen sillan, jonka takana on tarinaan uppoaminen, eläytyminen ja mukana kulkeminen niin, että kun kirjan viimeinen sivu sulkeutuu, on kuin palaisi takaisin siihen maailmaan, josta lähti kirjan ensimmäisellä sivulla. Tuskin koskaan kuitenkaan käy niin, että matkan tekee yhdellä istumalla, mutta koko ajan olemassa on se kutkuttava tunne, että voi melkein milloin tahansa hypätä uudelleen kyytiin ja vain antaa mennä.

Kun kävin ensimmäisen kerran Barcelonassa, halusin ehdottomasti kulkea Julian Caraxin jalanjälkiä ja reittejä, joista olin muodostanut päähäni kuvan. Nousu ikivanhalla ratikalle Tibidabolle oli hyppäys tarinaan ja hain matkan varrelta osoitetta, jossa oli tapahtunut niin paljon. Kun vietin aikaa Italiassa, halusin ehdottomasti nähdä Gubbion, pienen vuoristokaupungin, jossa olin pistäytynyt kirjan päähenkilön kanssa. Vaikka matka vaati vähän tavallista enemmän suunnittelua (busseja ei mennyt kuin harvakseltaan ja aikataulujenkin hankkimiseen piti käyttää vaivaa), hymy nousi huulille, kun näin bussin ikkunasta kallion kylkeen rakennetun kaupungin auringonvalon taittuessa valkoisiin taloihin.

Selailin lukupäiväkirjaani (pientä kirjasta, johon raapustelen ajatuksia ja huomioita lukemistani kirjoista) ja poimin sieltä helmiä, jotka kiiltävät muita kirkkaammin. Ja kuitenkin hyvin erialaisia kirjoja. Päätin jakaa muutamia blogini lukijoiden kanssa, koska ne ovat tarinoita, jotka ansaitsevat mahdollisimman monta lukemista. Kas tässä:

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni
Vaikka kirjan ihmiset joutuvat aivan äärimmäisiin tilanteisiin, heidän toimintaansa ja ratkaisujaan pystyy yllättävän hyvin ymmärtämään. Sekä tarina että kuvaus ovat niin intensiivisiä, että kirja jättää jäljen.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Tarina liikkuu sekä nykyajassa että 60-luvulla, jonka tunnelma tulee iholle Eri aikakaudet antavat hienosti syvyyttä kirjan ihmisiin. Sen lisäksi mukana kulkee pala yhteiskunnan ja asenteitten muuttumista. Ihana kirja!

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Matka yli Siperian ja samalla matka päähenkilön sisälle. Yhteisen tilan jakaminen ihmisen kanssa, jonka kanssa tuskin muuten olisi halunnut olla tekemisissä. Kaikki ei olekaan aina sitä miltä ensi silmäyksellä näyttää. Kun luin, vieressäni oli avoinna kartta, jolta seurasin junan etenemistä.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Näin mieletöntä juonikoukkua en ole ikinä aiemmin kohdannut! Lukijaa harhautetaan täydellisesti melkein puoliväliin. Tarina on rankka, niin paljon pahuutta ja menetyksiä ja vastapainona uskomatonta hyväuskoisuutta. Miljöön kuvauksesta pystyy aistimaan värit, äänet ja tunnelman.

Linda Olsson: Sisar talossani
Päähenkilön yksinäisyydenkaipuu ja pako olivat riipaisevaa luettavaa. Menneisyyttä ei pääse pakoon, mutta aina voi kuitenkin löytää uusia tapoja kohdata asioita. Toisen luokse ja lähelle ei ole helppo päästä, vaikka kuinka haluaisikin. Huikea kirja.

Anne Tyler: Nooan kompassi
Päähenkilö on vanheneva mies, jonka pään sisällä liikkuu paljon. Liam on kerrassaan valloittava henkilö, jonka matkassa on mielenkiintoista kulkea. Kirjaa lukiessa tuli mieleen ehkä hiukan kliseinenkin sanonta: Antaa elämän viedä!

S. J. Watson: Kun suljen silmäni
Täydellinen koukutus heti ensimmäisten sivujen jälkeen: Mistä tässä on oikein kyse? Oli pakko lukea eteenpäin, saada tietää lisää. Kirjan ihmiset ovat äärimmäisen oudossa tilanteessa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.