Kaunis Kaunas ja muita havaintoja

Sinisenmustassa yössä laulaa lintu, jonka melodiaa en tunnista. Vain täysikuu rikkoo tumman taivaan. Kun lintu vaikenee, tulee ihan hiljaista. Tuntuu, että olen tehnyt aikamatkan menneisyyteen tai hiljaisten kujien ja pienten vinojen talojen satumaahan. On melkein mahdoton kuvitella, että olen ison kaupungin sydämessä – vain muutaman askeleen päässä linja-autoasemalta.

Olen kuitenkin ihan tavallisella reissulla ja asuntomme on arkisesti buukattu netistä. Valintakriteereinä oli kohtuullinen hinta, kohtuullinen sijainti ja mielellään ulkotila, parveke tai piha. Olen vähän koukussa reissukotien selaamiseen ja ehkä siksi aika usein tulee melkein täysosumia tai ainakin saa vähintään sen, mitä on odottanutkin. Tällä kertaa valintakriteerit täyttyivät ja kaupan päälle tuli vielä tunnelma, jota ei oikein pysty vangitsemaan netin esittelysivulle.

Muutenkin tämä reissu oli vähän erilainen kuin monet aiemmat: en tiennyt kaupungista nimeltä Kaunas oikeastaan yhtään mitään. Useimmitenhan on ennakkokuvia, kavereiden tarinoita, selailtuja matkaoppaita, nettilinkkejä, joiden pohjalta ainakin kuvittelee tietävänsä, minne on menossa. Nyt ainut opas oli Google-ukko, jonka kanssa kävelin etukäteen reitin bussipysäkiltä asunnolle.

Kaunas on kaunis. Erityisen sykähdyttäviä ovat puistot, joita on paljon ja jotka olivat tähän aikaan niin häikäisevän vihreitä, että siihen vihreyteen uppoaa. Sateen jälkeen tuoksu oli sekoitus lämmintä asvalttia ja kesään heräävää luontoa. Street Art näkyi kaikkialla, vanhoissa hylätyissä taloissa, kerrostalojen betonipäädyissä, aidoissa, kivijaloissa, alikulkutunneleissa. Kaiken kaikkiaan kaikessa näkyi kiehtova rosoisuus, eletty elämä.

Mutta. Ruokakulttuuri ei taida olla ihan kaupungin vahvuus. Ei nimittäin voi olla, että kolmena neljästä illallisesta tapahtui jotain häiritsevää tai vähän koomistakin. Yksi esimerkki: Ravintolassa ei ollut sitä punaviiniä, jonka listalta valitsimme. No, ei se nyt vielä mitään, mutta kun valitsimme listalta toisen, saimme hetken kuluttua kuulla, että ravintolassa ei ollut mitään punaviiniä. Nokkela tarjoilijatyttö kipaisi naapuriravintolaan ja lopulta pöydässämme oli pullo tummanpunaista juomaa. Mutta ruokaa ei kuulunut, alkusalaattia lukuun ottamatta. Meni tunti, jonka jälkeen oli jo kohtuullista tiedustella asiaa. ”Four minutes”, saimme vastaukseksi ja hyvällä tahdolla voi sanoa, että arvio ei mennyt aivan metsään. Toinen sai, mitä tilasi, toinen jotain muuta. Siinä välissä ravintolaan oli pelmahtanut joukko ihmisiä, ja alkoi jonkinmoinen paikallinen miljonääripeli tai visa ja kilpailevat pöytäkunnat pitivät huolta siitä, että hiljaisia hetkiä ei tullut. Mutta asian voi kääntää niin, että tämän illallisen luultavasti muistaa pitkään. Useimmathan unohtuvat aika pian.