Roolitonta(ko) elämää

Olin jokin aika sitten tyttären kanssa teatterissa. Sen lisäksi, että Taru Sormusten Herrasta jaksoi huokailuttaa ihastuksesta jo toistamiseen, ilta oli erityinen. Esityksen jälkeen halusimme löytää ravintolan, jonka keittiö olisi auki vielä iltamyöhällä. Nälkäkin oli ainakin pienesti, mutta enemmänkin ehkä toive, että ilta ei loppuisi vielä. Mikä siinä oikein oli niin erityistä? Se, että kerrankin ja pitkästä aikaa saimme yhteistä aikaa ilman rooleja äiteinä, tyttärenä, nonnana. Löysimme ravintolan, joka oli lisäksi uusi tuttavuus molemmille. Tilasimme ruokaa ja tilasimme viiniä. Juttelimme asioista, ihan tavallisista asioista, mutta niistä tuli tärkeitä juuri siksi, että siinä pöydän molemmin puolin istui sillä hetkellä roolien paineista riisuttu juttukaveri.

Roolit ovat tarpeen. On turvallista, kun rooli on hallussa. Tietää, mitä odotetaan ja miten on hyvä toimia. Kun alkaa miettiä, minkälaisissa rooleissa lähes huomaamattaan vierailee, lista on pitkä. Töissä rooli syntyy melko mutkattomasti sen perusteella, minkälaisia hommia omalle tontille osuu. Perheen sisäiset roolit kantavat usein perinteiden viittaa harteiillaan. Usein liiankin vahvasti. On kuitenkin ihan  selvä juttu, että kun pieni ihana tyyppi hihkaisee ”nonna”, roolini on selvä. En ole pullantuoksuinen nonna, ehkä enemmänkin kirjojen. Enkä anna periksi kaikille pyynnöille. Silti tuo rooli on ainakin aavistuksen verran pehmeämpi, koska se tuo pintaan niin paljon hyviä tunteita.

Mutta roolit ovat myös vaarallisia. Roolien taakse ja sisään voi piiloutua, olla sanomatta, mitä ajattelee, mitä mieltä on. Silloinkin, kun se olisi tärkeää tai aivan välttämätöntä. Roolit kahlitsevat niiden kantajan viittaan, josta on hankala kuoriutua – etenkin, jos on antanut tuon viitan painaa harteita riiittävän kauan. Ja jos sen uskaltaa heittää menemään, reaktiot voivat hämmentää. Pahimmillaan roooleihin voi kadota koko ihminen, kaikki se, mikä luontaista ja aitoa.

En ole vapaa rooleista. Mutta en tykkää viitoista ja niiden painosta. Tiedän, että kapinani rooleja vastaan on matkan varrella herättänyt erilaisia tunteita ja reaktioita. Olen varmaan silloin tällöin sanonut asioita, jotka eivät ole olleet sopivia juuri siinä roolissa. Välillä sanomiset ovat varmasti olleet tarpeen, välillä ehkä olisi voinut vaieta. Nyt pohdiskelen vähän huvittuneena roolia eläkeläinen. Minusta sana on oikeastaan koominen. Siihen liitttyy mielikuvia, joita en kerta kaikkkiaan osaa omaksua. En jonota erilaisilla kassoilla pahimpaan ruuhka-aikaan, en odota erivapauksia, minua ei tarvitse päästää ensimmäisenä bussiin, en tapaa muita eläkeläisiä vain siksi, että meitä yhdistää tämä rooli. En ollut aiemmin työläinen, olin töissä. Nyt olen eläkkeellä. Ihan neutraalisti.