Langat omissa käsissä

Blogini alkoi peittyä niin paksun virtuaalisen pölyn alle, että on pakko päättää, annanko pölyn peittää sen näkymättömiin vai pyyhkäisenkö sen puhtaaksi. Päätin tehdä jälkimmäisen. Kolmen kuukauden paussiin ei ole yhtään järkevää syytä. Olisin voinut kertoa, miltä Splitissä näytti ja maistui lokakuussa, kun täällä pääosin vihmoi vettä. Tai olisin voinut kuvailla, miten sujui positiivinen marraskuuni. Kun iso joukko ihmisiä tällä hetkellä nauttii (tai kärsii) tipattomasta tammikuusta, itse päätin (koska marraskuu on inhokkikuukauteni) löytää jokaisesta marraskuun päivästä jotain positiivista ja kertoa sen Facebookin postauksissa. Ehkä palaan jossain vaiheessa kokeiluni tuloksiin. Kaiken lisäksi edellisen blogipostaukseni järjestysnumero oli 100, joten olisi ollut ihan tyylikästä päättää siihen. Alunperinhän ei ollutkaan kirjoitella ikuisuusblogia, mutta se kuitenkin onnistui täyttämään lokakuussa viisi vuotta.

Tämä postaus on kuitenkin omistettu ihan toisenlaiselle asialle, joka ehkä ainakin pienesti selittää sen, miksi blogini on lomaillut. Olen lähiviikkoina askaroinut kirjaprojektin parissa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että uusi romaanini on vain synnytyksen loppuponnistusta vailla.

Tällä kertaa toimin eri tavalla kuin 2018, jolloin ensimmäinen romaanini Kuvia ja peilikuvia ilmestyi pienen kustantamon kautta. Se oli opettavainen matka monella tapaa, sekä hyvässä että pahassa. Kun prosessi lopulta monen myöhästymisen ja kompuroinnin jälkeen oli valmis ja kirja kädessäni, olin tyytyväinen. Noihin kompurointeihin ja siihen, kuinka vähän kirjaa markkinoitiin ja kuinka vaikea oli saada tietoa esim. myyntiluvuista, en ollut tyytyväinen. Tällä kertaa en halunnut edes yrittää yhteistyötä saman kustantajan kanssa. Koetin toki (niin kai useimmat kirjoittajat tekevät) kokeilla isojen kustantamojen jäätä, mutta sen verran realisti olen, että tiedän. kuinka vaikeaa (tai mahdotonta) on saada jalka niiden kynnyksen yli tai edes ovenrakoon. Sain kuitenkin sen verran rohkaisevia kommentteja, että uskoni kirjaan säilyi. Kun olin sitten kohtuullista pidemmän ajan odotellut vastausta muutamalta pienemmältä kustantamolta eikä sitä alkanut kuulua, päätin ottaa ns. homman omiin käsiini ja valitsin yhteistyökumppanikseni BoD:n. Sijoitan siis omaa rahaa kirjan valmistusprosessin niihin osiin, joihin minulla ei ole asiantuntemusta (taitto ja kansi), mutta saan ammattilaiset kumppanikseni ja monta sellaista palvelua, joita en ensimmäisellä kerralla saanut. Ja saan pitää langat omissa käsissäni.

Uuden romaanini nimi on Oli tarkoitus puhua ja kirjan takakannessa tulee olemaan tällainen kuvaus:

Sirkulla on oikeastaan kaikki hyvin. Paitsi että Hannu puhuu yleensä vain silloin, kun hänellä on asiaa ja Emma on liian kaukana, rätisevän puhelinlinjan päässä. Ja kuumat aallot tulevat aina juuri silloin, kun niiden todellakin pitäisi pysyä poissa.

Fannin tulevaisuus näyttää valoisalta. Paitsi että hän ei pysty puhumaan siitä, mikä pitää hänet hereillä joka kuukauden viides yö, kauhusta, josta hän ei pääse irti, säntäilevistä ajatuksista, joista hän ei saa otetta.

Hilppa pelaa ihmisshakkia, jossa vikkelästä lähetistä voi hetkessä tulla takarivin sotilas. Sirkku ja Fanni tapaavat Hilpan pelilaudalla ja syntyy epätodennäköinen ystävyys, joka vaikuttaa käänteentekevästi molempien naisten elämään.

Ja tässä pieni maistiainen kirjasta:

Se kuuluu hiljaa, mutta se räjäyttää pään. Hän painaa kädet korvilleen ja silmät niin kiinni, että sattuu. Se ei vaikene, vaan nyt se kuuluu pään sisällä. Hän vetää peiton pään yli, yrittää hengittää rauhallisesti. Sisään. Ulos. Pitkiä hengityksiä. Alkaa pyörryttää. Happi loppuu. Hän heittää täkin lattialle, nousee istumaan sängyn laidalle. Kuuntelee. Se kuuluu edelleen, se kuuluu koko ajan joka yö. Hän ei kestä sitä.

                      Hän nousee seisomaan, pyörryttää, jalat ovat huterat, kuin pitkän kuumeen jäljiltä. Kuitenkin hän kävelee, ensin ovelle, avaa sen niin hiljaa kuin kykenee, hiipii käytävään, kohti ääntä, jota hän vihaa. Ovi on raollaan, huone on pimeä. Isä makaa seinään päin kääntyneenä, niin kaukana sängyn reunalla, että näyttää kuin putoaisi. Äiti istuu lattialla, huoneen toisella puolella. Sen kasvot ovat vääntyneet. Hän tietää sen, vaikka ei näe. Äidin kurkusta tulee ääni, joka ei muistuta mitään toista ääntä. Tai ehkä haavoittuneen eläimen ääntä.

                      Hän seisoo ovenraossa, vatsassa on niin painava kivi, että se melkein saa hänet vajoamaan polvilleen. Hengittäminen on työlästä.

                      Lopeta. Lopeta. Etkö voisi lopettaa. Kyllä minä tiedän, että se oli minun syyni.

Nyt on hyvä syy palata blogin pariin, viimeistään siinä vaiheessa, kun kirjan synnytys on ohi ja lapsi maailmassa.