Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Niitä nököttää rivissä ulko-oven vieressä. Ne näyttävät innokkailta täyttämään seuraavan tehtävänsä, turvaviiri sojottaa tukevasti. Hymyilyttää, kun katson niitä. Melkein odotan, että ne hymyilisivät takaisin. Mutta ne ovat vain koneita, jotka eivät näe hymyäni (eiväthän?). Kuulin nimittäin, että yksi niistä oli sanonut kiitos , kun sitä oli autettu tien yli. Kauppojen kuljetusrobotit ovat saapuneet keskuuteemme. Ja muutkin robotit. En yleensä innostu uusista teknisistä jutuista ja tietokoneen päivitykset ovat vain asioita, joita pitää silloin tällöin tehdä. Onneksi kone muistuttaa niistä ja minun vastuulleni jää vain painaa toimenpiteen hyväksyvää näppäintä. Yleensä en päivityksen jälkeen huomaa mitään muutosta. Paitsi jonkin aikaa sitten. Koneelleni oli ilmestynyt tekoälyohjelma, jolta saa kysyä ihan mitä sattuu ja joka kirjoittelee pyydetystä aiheesta. Siitä tuli hetkeksi uusi leikkikaluni. Aloitin kyselemisen arkisilla asioilla. Kysyin ensin, mitä voi tehdä, kun sataa eikä ol...

Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta, se lämmittää, mutta ei polta. Thames virtailee verkkaisesti veneen alla. Istumme siinä veneessä, ystäväni ja minä. Tapaamattomat vuodet tai oikeastaan vuosikymmen katoavat ja siinä me istumme, vanhat kaverukset niin kaukaa menneisyydestä, että olimme tuolloin paljon, paljon nuorempia kuin lapsemme nyt. Jos vanhoja valokuvia vertaisi nykyisiin meihin, rehellisyyden nimessä jonkin verran eroavaisuuksia löytyisi. Mutta se ei ole tärkeää, koska olemme edelleen me, samat hupsut tytöt 1980-luvulta, ja muistot pulppuavat sellaisella vauhdilla, että melkein kompastuvat toisiinsa.  Vuodet eri maissa ja erilaisissa elämissä ovat pitäneet meidät ihan liian kaukana toisistamme.  Kun toinen sanoo, että nyt ei päästetä aikaa karkaamaan, toinen on ollut juuri sanomaisillaan samoin. Ja nyt se tuntuu oikeasti siltä. Siitä täytyy vain pitää huolta. Niinhän siinä usein käy, lähelläkin asuvien ystävien kanssa. Sanotaan, että pidetään yhteyttä, soitellaan,...

Todellisuus tarinan taustalla on aina jotain enemmän: kun maailma ja tarinan näyttämö ovat totta , kirjasta tulee jotain isompaa kuin kiinnostavakaan fiktio. Jostain syystä – ilman sen kummempaa valintaa – lukupäiväkirjani viimeaikaiset merkinnät sisältävät epätavallisen paljon tällaisia kirjoja. Vaikutusta on varmaan sillä, että perinteisen lukemisen rinnalle (tai oikeastaan jo ohi) ovat rynnistäneet äänikirjat. Ne kun kulkevat taskussa koko ajan, joten luettujen/kuunneltujen kirjojen määrä on lisääntynyt huimasti. Tässä muutamia eniten mieltä myllertäneitä kirjoja, joissa joko osa tapahtumista tai tarinan maailma on totta. Kristin Hannah: Tomun ja tuulen maa Koskettava ja rankka tarina 1930-luvun lamasta ja USA:n siirtotyöläisten elämästä. Hämmentävän ajankohtaisia nuo teemat ovat jälleen kerran, kun Eurooppaa ravistelevat Ukrainan sota ja pakolaiset. Kirjan lopputapahtumat lisäävät tarinan koskettavuutta: hyville ihmisille ei aina käy hyvin. Suurena yksilötason teemana kirjassa on...

Viikko Roomassa oli juuri se, mitä tarvitsin keskellä lumiloskaista on-off-talvea. Kun istuimme taksissa lentokentältä kaupunkiin ja leppeä iltailma puhalteli auton raollaan olevasta ikkunasta, oli voittajan olo. Eikä pelkästään siksi, että loska oli hetkeksi jäänyt taakse. Tällä reissulla oli jo suunnitteluvaiheesta saakka pomppuja ja esteitä ylitettäväksi, joten kaupungin ääriviivojen lähestyessä päälle valahti helpotus ja ilo. Ensimmäinen pomppu oli edessä jo pari kuukautta ennen reissua, kun lentoyhtiö mielivaltaisesti vaihteli lentoaikoja ja jopa päivämääriä. Lopulta päätimme, että riittää ja hankimme uudet lennot järkevillä aikatauluilla (onneksi rahat alkuperäisestä sai mukisematta takaisin). Sitten tulikin vähän isompi aita ylitettäväksi: reissukaveri sairastui matkan kynnyksellä. Onneksi ystäväpiirissäni on reissuinnokkaita, joten sain uuden tutun reissukaverin aika pienellä markkinoinnilla. Ja sitten vielä yksi hässäkkä koneessa lähtöportilla: joku herrahenkilö alkoi käyttä...

Olen kova hukkaamaan tavaroita. Tai ei ihan niinkään, olen kova kuvittelemaan, että jotain on hukassa: kännykkä, avaimet, bussikortti, käsineet, silmälasit. Useimmat sellaisia tavaroita, joiden olemassaolon haluaa varmistaa, kun on lähdössä jonnekin ja on vähän kiire. Lähes koskaan mikään noista ei ole oikeasti hukassa, useimmiten se löytyy repun pohjalta tai hankalammissa tapauksissa ehkä sohvatyynyn alta.  Jokin aika sitten kuitenkin hukkasin jotain ihan oikeasti. Kuuntelen yleensä bussissa äänikirjaa ja silloin en kiinnitä kovin tarkasti huomiota kaikkeen muuhun, mitä teen tai näen. Bussikortti sujahtaa automaattiohjauksella takin taskuun. Tällä kertaa kuitenkin kävi niin, että parin korttelin päässä bussin päätepysäkiltä huomasin, että bussikortti puuttuu. Ei ollut taskussa, ei repussa, ei missään. Näin, että bussi edelleen seisoo paikallaan, käännyin takaisin ja tihensin askeleitani, jotta ehtisin katsomaan, olinko pudottanut kortin bussiin. Hiukan hengästyneenä selitin kusk...

Taidan olla siinä iässä, jolloin kuulen yhä useammin lauseen, joka alkaa Tässä iässä. Sen jälkeen voi seurata monenmoista, kuitenkin useimmiten sellaista, mitä ei voi tehdä tässä iässä tai mitä pitää tehdä tässä iässä. Usein näille lauseille on yhteistä vähän negatiivinen, ehkä surumielinenkin sävy. Minussa Tässä iässä -lauseet herättävät tunteen, että nyt jarrut päälle, ei noin! En yritä häivyttää tosiasiaa, että ikävuodet ja eletty elämä näkyvät ja tuntuvat, tavalla tai toisella. Mutta siinä vaiheessa nousen barrikadeille, kun ikävuodet alkavat määritellä elämää vähän joka asiassa – ilman että siihen on mitään syytä. Elämä opettaa yhtä sun toista – toivottavasti. Se ei kuitenkaan tee useimmista meistä kovin viisaita – valitettavasti. Se sama ärsyttävä ominaisuus, jolla ehkä jo lapsena aiheutti ympäristössä silmien pyöritystä, piileskelee todennäköisesti jossain pinnan alla. Ehkä sen on oppinut tunnistamaan tai sitten ei. Pahimmillaan ikä kärjistää ominaisuuksia, äkäisestä tulee ent...

Nyt siitä voi jo kirjoittaa imperfektissä. Marraskuusta. Tuosta joka vuosi toistuvasta ajanjaksosta, jota ei nyt suoranaisesti odota. Saldo: yksi lisäkilo, laskematon (onneksi) määrä irtokarkkipusseja ja suklaapatukoita, kattilakaupalla omenasosetta (edelleen), tolkuton määrä sarjamaratonsessioita, 114 kävelykilometriä (onneksi), pieni pimeydenkarkotusreissu (tosin paikkaan, jossa oli melkein yhtä pimeää). Onneksi sentään myös ystävien kohtaamisia, vaikkakin normaalia vähemmän. Ystävilläkin on marraskuu. Kun pimeys laskeutuu iltapäivällä, tuntuu kuin joku olisi huputtanut koko kaupungin. Katselen pihalle, jossa ääriviivat alkavat häipyä ja pian jäljellä on vain yksiväristä pimeää. Seison siinä hetken ja tuijotan pimeään. Sitten suljen kaihtimet, sytytän lamppuja, monia lamppuja, välittämättä siinä hetkessä vähääkään sähkön kilowattituntihinnasta. Rakennan valoisan pesän, otan käteen kirjan tai läppärin ja avaan Cmoren tai Yle Areenan. Ja sen karkkipussin, jos en pysty sitä vastustama...