Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Viikko Roomassa oli juuri se, mitä tarvitsin keskellä lumiloskaista on-off-talvea. Kun istuimme taksissa lentokentältä kaupunkiin ja leppeä iltailma puhalteli auton raollaan olevasta ikkunasta, oli voittajan olo. Eikä pelkästään siksi, että loska oli hetkeksi jäänyt taakse. Tällä reissulla oli jo suunnitteluvaiheesta saakka pomppuja ja esteitä ylitettäväksi, joten kaupungin ääriviivojen lähestyessä päälle valahti helpotus ja ilo. Ensimmäinen pomppu oli edessä jo pari kuukautta ennen reissua, kun lentoyhtiö mielivaltaisesti vaihteli lentoaikoja ja jopa päivämääriä. Lopulta päätimme, että riittää ja hankimme uudet lennot järkevillä aikatauluilla (onneksi rahat alkuperäisestä sai mukisematta takaisin). Sitten tulikin vähän isompi aita ylitettäväksi: reissukaveri sairastui matkan kynnyksellä. Onneksi ystäväpiirissäni on reissuinnokkaita, joten sain uuden tutun reissukaverin aika pienellä markkinoinnilla. Ja sitten vielä yksi hässäkkä koneessa lähtöportilla: joku herrahenkilö alkoi käyttä...

Olen kova hukkaamaan tavaroita. Tai ei ihan niinkään, olen kova kuvittelemaan, että jotain on hukassa: kännykkä, avaimet, bussikortti, käsineet, silmälasit. Useimmat sellaisia tavaroita, joiden olemassaolon haluaa varmistaa, kun on lähdössä jonnekin ja on vähän kiire. Lähes koskaan mikään noista ei ole oikeasti hukassa, useimmiten se löytyy repun pohjalta tai hankalammissa tapauksissa ehkä sohvatyynyn alta.  Jokin aika sitten kuitenkin hukkasin jotain ihan oikeasti. Kuuntelen yleensä bussissa äänikirjaa ja silloin en kiinnitä kovin tarkasti huomiota kaikkeen muuhun, mitä teen tai näen. Bussikortti sujahtaa automaattiohjauksella takin taskuun. Tällä kertaa kuitenkin kävi niin, että parin korttelin päässä bussin päätepysäkiltä huomasin, että bussikortti puuttuu. Ei ollut taskussa, ei repussa, ei missään. Näin, että bussi edelleen seisoo paikallaan, käännyin takaisin ja tihensin askeleitani, jotta ehtisin katsomaan, olinko pudottanut kortin bussiin. Hiukan hengästyneenä selitin kusk...

Taidan olla siinä iässä, jolloin kuulen yhä useammin lauseen, joka alkaa Tässä iässä. Sen jälkeen voi seurata monenmoista, kuitenkin useimmiten sellaista, mitä ei voi tehdä tässä iässä tai mitä pitää tehdä tässä iässä. Usein näille lauseille on yhteistä vähän negatiivinen, ehkä surumielinenkin sävy. Minussa Tässä iässä -lauseet herättävät tunteen, että nyt jarrut päälle, ei noin! En yritä häivyttää tosiasiaa, että ikävuodet ja eletty elämä näkyvät ja tuntuvat, tavalla tai toisella. Mutta siinä vaiheessa nousen barrikadeille, kun ikävuodet alkavat määritellä elämää vähän joka asiassa – ilman että siihen on mitään syytä. Elämä opettaa yhtä sun toista – toivottavasti. Se ei kuitenkaan tee useimmista meistä kovin viisaita – valitettavasti. Se sama ärsyttävä ominaisuus, jolla ehkä jo lapsena aiheutti ympäristössä silmien pyöritystä, piileskelee todennäköisesti jossain pinnan alla. Ehkä sen on oppinut tunnistamaan tai sitten ei. Pahimmillaan ikä kärjistää ominaisuuksia, äkäisestä tulee ent...

Nyt siitä voi jo kirjoittaa imperfektissä. Marraskuusta. Tuosta joka vuosi toistuvasta ajanjaksosta, jota ei nyt suoranaisesti odota. Saldo: yksi lisäkilo, laskematon (onneksi) määrä irtokarkkipusseja ja suklaapatukoita, kattilakaupalla omenasosetta (edelleen), tolkuton määrä sarjamaratonsessioita, 114 kävelykilometriä (onneksi), pieni pimeydenkarkotusreissu (tosin paikkaan, jossa oli melkein yhtä pimeää). Onneksi sentään myös ystävien kohtaamisia, vaikkakin normaalia vähemmän. Ystävilläkin on marraskuu. Kun pimeys laskeutuu iltapäivällä, tuntuu kuin joku olisi huputtanut koko kaupungin. Katselen pihalle, jossa ääriviivat alkavat häipyä ja pian jäljellä on vain yksiväristä pimeää. Seison siinä hetken ja tuijotan pimeään. Sitten suljen kaihtimet, sytytän lamppuja, monia lamppuja, välittämättä siinä hetkessä vähääkään sähkön kilowattituntihinnasta. Rakennan valoisan pesän, otan käteen kirjan tai läppärin ja avaan Cmoren tai Yle Areenan. Ja sen karkkipussin, jos en pysty sitä vastustama...

Pihallani on kaksi omenapuuta. Ne ovat sen verran viisas parivaljakko, että tuottavat satoa vuorovuosin. Muuten olisinkin pulassa, koska omenoita tulee paljon, todella paljon. Tänä vuonna erityisen paljon ja siihen puuhun, jonka omput maistuvat paremmilta. Niinpä olen yrittänyt hyödyntää niitä niin paljon kuin ikinä pystyn: omenasosetuotanto porisee hellalla aina kun siihen vain löydän aikaa. Pakastimessa on enää hyvin vähän tyhjiä koloja, vaikka olen yrittänyt käyttää sieltä kaiken ylimääräisen. Tämä ei kuitenkaan ole tarina omenoista, vaan kirjoista. Tuotantolaitosta on nimittäin paljon helpompi pitää käynnissä, kun sen tekee äänikirjojen kanssa yhteistyössä. Olen kuunnellut kaikenlaista, tuttuja kirjailijoita ja uusia löytöjä, helmiä ja ei ehkä niin helmiä. Tässä muutamia, jotka ovat edesauttaneet omenasoseen syntymistä. Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa Moriartyn kirjoilla on tapana alussa hiukan haastaa: otti jälleen aikansa, ennen kuin tarina vei mennessään. Henkilöitä vilis...

Postauksen otsikko on lainattu lehdestä, jonka jokaisessa numerossa on samanniminen juttu. Siinä enemmän tai vähemmän tunnetut ihmiset listaavat viisi asiaa, joista eivät halua luopua. Luen sen melkein aina, kun se osuu silmiin. Listan kautta saa vähän erilaisen tai ehkä arkisemman kuvan ihmisistä, joista on saattanut muodostaa mielikuvan uutisten tai haastattelujen perusteella. Niinpä aloin itsekin miettiä, mitkä olisivat sellaisia asioita ja tekemisiä, joista ehdottomasti haluan pitää kiinni tai ainakin niistä luopuminen olisi vaikea paikka. Joskushan ei voi valita ja silloin on vain taivuttava. Sellaisen paikan eteen jouduin lähimenneisyydessä, kun lapsuuden mansikkapaikka katosi elämästäni. Se olisi ilman muuta päässyt listalleni. Listalle tuli 12 asiaa, joista päätin valita kuusi. Se ei ollut ihan helppoa ja totesinkin, että listalla olevia asioita on melkein mahdoton laittaa tärkeysjärjestykseen. Osa on pieniä ja todella arkisia, osa tapoja elää. Siispä kas tässä kuusi fina...

Istun paikalla 5A, jonka istumapaikkalotto minulle arpoi. Kävi hyvä tuuri, ikkunapaikka suo näkymän länteen, auringonlaskuun. Lento kestää vähän alle neljä tuntia ja koko sen ajan saan katsella auringonlaskua. Tuntematta sen enempää faktoja, lentokoneen nopeus ja auringonlaskun ajankohta pohjoiseen päin mentäessä sopivat jotenkin hyvin yhteen: näyttää siltä, että laskeva aurinko on pysähtynyt. Ylimpänä on hentoa vaaleansinistä, jonka alapuolella keltainen vaihtuu oranssin kautta syvänpunaiseksi. Alla taivas on tumma, lähes musta. Sen katseleminen on vangitsevaa. Olemme palaamassa Rodokselta. Matkaystäväni istuu rivillä 8 ja varmaan nukkuu. En ole koskaan osannut nukkua lentokoneessa ja niinpä käytän sen kulloinkin sopivalla tavalla, usein äänikirjan kuuntelemiseen tai vain omiin ajatuksiin vajoamiseen. Tämä on kuitenkin parempaa. Yli kahteen vuoteen matkustaminen ei ole ollut sellainen itsestäänselvyys kuin se oli vielä ennen vuosikymmenen vaihdetta. Jos talous salli, helposti reis...