Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Taidan olla siinä iässä, jolloin kuulen yhä useammin lauseen, joka alkaa Tässä iässä. Sen jälkeen voi seurata monenmoista, kuitenkin useimmiten sellaista, mitä ei voi tehdä tässä iässä tai mitä pitää tehdä tässä iässä. Usein näille lauseille on yhteistä vähän negatiivinen, ehkä surumielinenkin sävy. Minussa Tässä iässä -lauseet herättävät tunteen, että nyt jarrut päälle, ei noin! En yritä häivyttää tosiasiaa, että ikävuodet ja eletty elämä näkyvät ja tuntuvat, tavalla tai toisella. Mutta siinä vaiheessa nousen barrikadeille, kun ikävuodet alkavat määritellä elämää vähän joka asiassa – ilman että siihen on mitään syytä. Elämä opettaa yhtä sun toista – toivottavasti. Se ei kuitenkaan tee useimmista meistä kovin viisaita – valitettavasti. Se sama ärsyttävä ominaisuus, jolla ehkä jo lapsena aiheutti ympäristössä silmien pyöritystä, piileskelee todennäköisesti jossain pinnan alla. Ehkä sen on oppinut tunnistamaan tai sitten ei. Pahimmillaan ikä kärjistää ominaisuuksia, äkäisestä tulee ent...

Nyt siitä voi jo kirjoittaa imperfektissä. Marraskuusta. Tuosta joka vuosi toistuvasta ajanjaksosta, jota ei nyt suoranaisesti odota. Saldo: yksi lisäkilo, laskematon (onneksi) määrä irtokarkkipusseja ja suklaapatukoita, kattilakaupalla omenasosetta (edelleen), tolkuton määrä sarjamaratonsessioita, 114 kävelykilometriä (onneksi), pieni pimeydenkarkotusreissu (tosin paikkaan, jossa oli melkein yhtä pimeää). Onneksi sentään myös ystävien kohtaamisia, vaikkakin normaalia vähemmän. Ystävilläkin on marraskuu. Kun pimeys laskeutuu iltapäivällä, tuntuu kuin joku olisi huputtanut koko kaupungin. Katselen pihalle, jossa ääriviivat alkavat häipyä ja pian jäljellä on vain yksiväristä pimeää. Seison siinä hetken ja tuijotan pimeään. Sitten suljen kaihtimet, sytytän lamppuja, monia lamppuja, välittämättä siinä hetkessä vähääkään sähkön kilowattituntihinnasta. Rakennan valoisan pesän, otan käteen kirjan tai läppärin ja avaan Cmoren tai Yle Areenan. Ja sen karkkipussin, jos en pysty sitä vastustama...

Pihallani on kaksi omenapuuta. Ne ovat sen verran viisas parivaljakko, että tuottavat satoa vuorovuosin. Muuten olisinkin pulassa, koska omenoita tulee paljon, todella paljon. Tänä vuonna erityisen paljon ja siihen puuhun, jonka omput maistuvat paremmilta. Niinpä olen yrittänyt hyödyntää niitä niin paljon kuin ikinä pystyn: omenasosetuotanto porisee hellalla aina kun siihen vain löydän aikaa. Pakastimessa on enää hyvin vähän tyhjiä koloja, vaikka olen yrittänyt käyttää sieltä kaiken ylimääräisen. Tämä ei kuitenkaan ole tarina omenoista, vaan kirjoista. Tuotantolaitosta on nimittäin paljon helpompi pitää käynnissä, kun sen tekee äänikirjojen kanssa yhteistyössä. Olen kuunnellut kaikenlaista, tuttuja kirjailijoita ja uusia löytöjä, helmiä ja ei ehkä niin helmiä. Tässä muutamia, jotka ovat edesauttaneet omenasoseen syntymistä. Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa Moriartyn kirjoilla on tapana alussa hiukan haastaa: otti jälleen aikansa, ennen kuin tarina vei mennessään. Henkilöitä vilis...

Postauksen otsikko on lainattu lehdestä, jonka jokaisessa numerossa on samanniminen juttu. Siinä enemmän tai vähemmän tunnetut ihmiset listaavat viisi asiaa, joista eivät halua luopua. Luen sen melkein aina, kun se osuu silmiin. Listan kautta saa vähän erilaisen tai ehkä arkisemman kuvan ihmisistä, joista on saattanut muodostaa mielikuvan uutisten tai haastattelujen perusteella. Niinpä aloin itsekin miettiä, mitkä olisivat sellaisia asioita ja tekemisiä, joista ehdottomasti haluan pitää kiinni tai ainakin niistä luopuminen olisi vaikea paikka. Joskushan ei voi valita ja silloin on vain taivuttava. Sellaisen paikan eteen jouduin lähimenneisyydessä, kun lapsuuden mansikkapaikka katosi elämästäni. Se olisi ilman muuta päässyt listalleni. Listalle tuli 12 asiaa, joista päätin valita kuusi. Se ei ollut ihan helppoa ja totesinkin, että listalla olevia asioita on melkein mahdoton laittaa tärkeysjärjestykseen. Osa on pieniä ja todella arkisia, osa tapoja elää. Siispä kas tässä kuusi fina...

Istun paikalla 5A, jonka istumapaikkalotto minulle arpoi. Kävi hyvä tuuri, ikkunapaikka suo näkymän länteen, auringonlaskuun. Lento kestää vähän alle neljä tuntia ja koko sen ajan saan katsella auringonlaskua. Tuntematta sen enempää faktoja, lentokoneen nopeus ja auringonlaskun ajankohta pohjoiseen päin mentäessä sopivat jotenkin hyvin yhteen: näyttää siltä, että laskeva aurinko on pysähtynyt. Ylimpänä on hentoa vaaleansinistä, jonka alapuolella keltainen vaihtuu oranssin kautta syvänpunaiseksi. Alla taivas on tumma, lähes musta. Sen katseleminen on vangitsevaa. Olemme palaamassa Rodokselta. Matkaystäväni istuu rivillä 8 ja varmaan nukkuu. En ole koskaan osannut nukkua lentokoneessa ja niinpä käytän sen kulloinkin sopivalla tavalla, usein äänikirjan kuuntelemiseen tai vain omiin ajatuksiin vajoamiseen. Tämä on kuitenkin parempaa. Yli kahteen vuoteen matkustaminen ei ole ollut sellainen itsestäänselvyys kuin se oli vielä ennen vuosikymmenen vaihdetta. Jos talous salli, helposti reis...

Menneet on menneitä. Menneisyys kannattaa jättää taakse. Ja ehkä se kaikkein kamalin: Joka menneitä muistaa, sitä tikulla silmään. Ei. Ei se niin voi mennä. Kaikki se, mitä olen kokenut, on tehnyt minusta sellaisen kuin olen. Jos jätän sen kaiken taakseni, heitän roskikseen kaikki ne rakennusaineet, joista olen tehty. Vanhoja sanontoja ja muka-viisauksia riittää. Muistan niitä itsekin kuulleeni lapsuudessa. Olen viime aikoina muutamankin kerran jäänyt pohtimaan menneisyyttä ja mitä se oikeastaan merkitsee. Syitä tähän keskikesän vähän filosofiseen pohdiskeluun on kolme. Ensimmäinen oli isän puolen serkkujen tapaaminen. Meillä on jo pitkään ollut tapana tavata muutaman vuoden välein. Nyt noita vuosia ehti kertyä viisi syystä, jota ei ole vaikea arvata. Kesälauantai oli helteinen, vanha hirsitalo ja läpiveto pitivät kuitenkin kaikkein kuumimman ilman ulkona. Emme ehtineet edes sisälle asti, kun alkoi taukoamaton puhe, välillä yhteen ääneen. Meitä yhdisti yhteinen historia, yhteiset l...

Tiesin, että tämä on tulossa. Roosa läppärini on jo pitkään ollut hidas kuin väsynyt vanhus. Se heräilee niin hitaasti, että tekisi mieli ravistella. En kuitenkaan ole ravistellut, vaan odottanut kärsivällisesti, että näyttöön ilmestyy tuttu työpöytä, jonka taustalla, lukemattomien pikakuvakkeiden takana on näkymä Krakovan reissulta, ajalta ennen koronaa.  Olen jo oikeastaan ehtinyt tottua tähän hitauteen, luottanut siihen, että lopulta pääsen koneen uumeniin, kaikille niille sivuille, joita tarvitsen tai ainakin luulen tarvitsevani, kaikkiin niihin lukemattomiin tiedostoihin, joita kone on uskollisesti suojellut vuosikausia. Sitten tapahtui jotain, joka herätti minut lapsenuskostani, että tämä kone jaksaa kanssani ikuisesti. Katselin suoratoistopalvelusta sarjaa ja äkkiä henkilöt alkoivat liikkua ja puhua kuin viime vuosituhannen robotit, nykien ja puhe katkeillen. Yritin ajatella positiivisesti: ehkä tämä on jokin ohimenevä häiriötila. Muistelin neuvoja ja keinoja: sammuta virta,...