Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Menneet on menneitä. Menneisyys kannattaa jättää taakse. Ja ehkä se kaikkein kamalin: Joka menneitä muistaa, sitä tikulla silmään. Ei. Ei se niin voi mennä. Kaikki se, mitä olen kokenut, on tehnyt minusta sellaisen kuin olen. Jos jätän sen kaiken taakseni, heitän roskikseen kaikki ne rakennusaineet, joista olen tehty. Vanhoja sanontoja ja muka-viisauksia riittää. Muistan niitä itsekin kuulleeni lapsuudessa. Olen viime aikoina muutamankin kerran jäänyt pohtimaan menneisyyttä ja mitä se oikeastaan merkitsee. Syitä tähän keskikesän vähän filosofiseen pohdiskeluun on kolme. Ensimmäinen oli isän puolen serkkujen tapaaminen. Meillä on jo pitkään ollut tapana tavata muutaman vuoden välein. Nyt noita vuosia ehti kertyä viisi syystä, jota ei ole vaikea arvata. Kesälauantai oli helteinen, vanha hirsitalo ja läpiveto pitivät kuitenkin kaikkein kuumimman ilman ulkona. Emme ehtineet edes sisälle asti, kun alkoi taukoamaton puhe, välillä yhteen ääneen. Meitä yhdisti yhteinen historia, yhteiset l...

Tiesin, että tämä on tulossa. Roosa läppärini on jo pitkään ollut hidas kuin väsynyt vanhus. Se heräilee niin hitaasti, että tekisi mieli ravistella. En kuitenkaan ole ravistellut, vaan odottanut kärsivällisesti, että näyttöön ilmestyy tuttu työpöytä, jonka taustalla, lukemattomien pikakuvakkeiden takana on näkymä Krakovan reissulta, ajalta ennen koronaa.  Olen jo oikeastaan ehtinyt tottua tähän hitauteen, luottanut siihen, että lopulta pääsen koneen uumeniin, kaikille niille sivuille, joita tarvitsen tai ainakin luulen tarvitsevani, kaikkiin niihin lukemattomiin tiedostoihin, joita kone on uskollisesti suojellut vuosikausia. Sitten tapahtui jotain, joka herätti minut lapsenuskostani, että tämä kone jaksaa kanssani ikuisesti. Katselin suoratoistopalvelusta sarjaa ja äkkiä henkilöt alkoivat liikkua ja puhua kuin viime vuosituhannen robotit, nykien ja puhe katkeillen. Yritin ajatella positiivisesti: ehkä tämä on jokin ohimenevä häiriötila. Muistelin neuvoja ja keinoja: sammuta virta,...

Kun paketoi elämänsä muuttolaatikoihin ja siinä puuhassa käy läpi (tai ainakin yrittää) omaisuutensa, löytyy vaikka mitä. Sellaistakin, josta ei tiedä tai jota ei muista. En ennen tiennyt, että omistan näin riemastuttavaa tietoa naisen elämästä aikana, jolloin nainen oli olento, joka määriteltiin varsin omituisesti. Jostain kirjahyllyn pölyisimpään nurkkaan oli ajautunut kellastunut kirja, joka oli kummallisten läikkien perusteella kovassa käytössä myös kastunut. Ei nimeä kansilehdellä, ei mitään viitettä siitä, kuka oli aikanaan ahkerasti kirjaa käyttänyt. Painovuosi löytyi: 1953. Ehkä se oli äitini kirja. Kirjan nimi on Kodin kirja ja sisällysluettelo avaa sen teemoja. Se on selvästi naisten kirja, koska koti tuona aikana oli naisen valtakunta, naisen vastuulla. Yksi otsikko sai melkein hihittelemään: Isä korjaa kaiken . Sivuja tässä osassa 32, kun koko kirjassa niitä on 373. Ja nämä kaikki muut naiselle annettuja ohjeita. Sisustaminen ja kukat saavat tilaa 59 sivua, vieraiden kest...

Pilkon rytmikkäillä veitsenliikkeillä kiwiä, mansikoita ja viinirypäleitä aamupuuron piristäjiksi. Taivas ikkunan takana on kevään sininen, kutsuva ja ilostuttava inhottavien räntäsadeaamujen jälkeen. Naapuritalo näyttää hiljaiselta. Ihan tavallinen aamuhetki, jossa samanaikaisesti olen ja en ole läsnä. Mieleni tai paremminkin mielikuvitukseni on Sacramonten kujilla, Skotlannin nummilla, Atlanttia ylittävässä höyrylaivassa. En ole koskaan käynyt yhdessäkään noista ja kuitenkin tuntuu kuin olisin. Äänikirja vie minut pois leikkuulaudan ääreltä, antaa mielelle siivet. Niin se antaa myös lenkillä, jonka pituus on nykyään suoraan verrannollinen senhetkisen tarinan vetovoimaan. Olen siis edelleen täysin koukussa. Kokosin parhaita kuuntelukokemuksia ja muutaman perinteisen lukukokemuksen (joka edelleen on se paras tapa rakastua kirjaan). Meri Valkama: Sinun, Margot Tämä on upea kirja. Kirjan henkilöiden monikerroksisuus tekee heistä eläviä hahmoja, jotka lähes elokuvamaisesti piirtyvät m...

Muutama viikko sitten vietimme suhteemme 1-vuotispäivää. Yhteisen katon alla olemme tosin majailleet vasta yhdeksän kuukautta. Voin silti sanoa, että opintokokonaisuus alkaa olla valmis. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, oli luminen talvi, sellainen tavallinen talvi, joka alkoi pakkasella ja lumella ja päättyi kevätauringon säteisiin. Ensikohtaaminen oli lyhyt ja kohtelias, tarkastelin sinua kiinnostuneena, mutta myös melko kriittisesti ja pari päivää myöhemmin olin sitä mieltä, että suhteestamme ei ehkä kuitenkaan tulisi mitään. Tarvitsit kunnon kohennusta, enkä ollut varma, halusinko ryhtyä sellaiseen puuhaan. En kuitenkaan pystynyt unohtamaan sinua, joten yhteinen tarinamme alkoi vuosi sitten. Kesän perusopinnot olivat melkein kuin hauskaa leikkiä: aurinkoa, kypsyviä omenia ja vadelmia, leikatun ruohon tuoksua, samettisia pimeneviä iltoja grillin tuoksussa. Suhteen alku oli siis täydellinen. Syksy toi uudet värit, uudet tunnelmat. Oli hätkähdyttävää tajuta, kuinka pimeää pimeä o...

Lihamyllyn peseminen oli se kaikkein kauhein homma. Poliisin pamppua muistuttava työväline hämmensi, ennen kuin opin käyttämään sitä. Neljä alle ja viisi päälle, yksinkertaista, eikö? Työkaverilla oli vain kolme sormea, mutta se ei vauhtia hidastanut. Koira ei sen kummemmin kiitellyt, ravisteli vedet turkistaan ja juoksi matkoihinsa. Täysin sekavaa tekstiä, jossa ei ole mitään logiikkaa? Tai sitten on. Jokainen lause on muisto kesäduunista, jokainen tosin eri hommasta. Luin muutama päivä sitten jutun kesätöistä, ja se käynnisti päässäni jonkinlaisen muistitiedostojen palautusprosessin.  Lukemassani jutussa oli kirjoittajan omien muistojen lisäksi tietoa nykyisistä kesätyömahdollisuuksista. Usein ensimmäinen kesätyöpaikka on kauppa, ja kuinka ollakaan, niin se oli minullakin. Muttilaisen sekatavarakauppa, joka oli tuohon aikaan ihan tavallinen kyläkauppa: myyjät ojentelivat tavarat tiskin takaa ja jauheliha jauhettiin tuoreesta lihasta asiakkaan pyytämästä palasta. Sinne poljin ...

Ei, en aio kirjoittaa visailuklassikosta. En ole myöskään saanut raaputusarpavoittoa enkä haaveile itseni ylittävästä liikuntasuorituksesta. Olen kuitenkin päässyt jonkinlaiseen tavoitteeseen, tavallaan. Tavallaan siksi, ettei minulla ollut oikeastaan mitään tavoitetta, puhumattakaan siitä, että olisin asettanut silmieni eteen numeron, johon haluan yltää. Niin kuitenkin kävi, kun tuo numero alkoi yllättäen olla aika lähellä. Nyt olen maalissa – tai ehkä varikkopysähdyksellä, ja voin hetkeksi pysähtyä miettimään kuljettua matkaa. En kiusaa lukijan mielikuvitusta ja arvuuttele enempää: blogini ylitti juuri 10 000 näyttökerran rajapyykin. Se ei ole mikään ihmeellinen tulos, jos sitä vertaa tunnettujen bloggaajien näyttökertoihin, puhumattakaan Youtuben vloggaajista, jotka saattavat päästä tuohon määrään vuorokaudessa. Minulla ei kuitenkaan ollut tarkoituskaan nousta blogilistoille eikä kai se ole edes mahdollista, jos asian eteen ei tee töitä eli markkinoi blogia. En aloittanut blog...