Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Olen aina ollut kova kuvittelemaan. En muista, että minulla olisi lapsena ollut pitkään vierellä kulkenutta mielikuvituskaveria, mutta keksin niitä aina silloin, kun oikeita ei ollut lähellä ja kaipasin kaveria. Muutimme uuteen kotiin, kun olin pikkukoululainen ja koulumatkasta tuli yhtäkkiä pitkä ja yksinäinen. Ei se oikeasti ollut sen pitempi kuin aikaisemminkaan, mutta uusi ja outo ja kaikki vanhat kaverit kulkivat vastakkaisesta suunnasta. Sinä talvena olin pieni eskimotyttö, joka tarpoi lumessa kouluun uusien mielikuvitusystäviensä kanssa. Olin urhea, kun joka päivä selvisin lumisesta seikkailustani. On kai aika itsestään selvää, että tyypin, joka kirjoittaa tarinoita ihmisistä, jotka ovat syntyneet hänen päässään, täytyy rakastaa mielikuvittelua. Se on koukuttavaa, imaisevaa ja välillä ihan hullua. On riemastuttavaa, kun voi ohjailla tarinoiden henkilöiden elämää, luoda heidän ympärilleen kokonaisen maailman, ystävät, sukulaiset, elämäntapahtumat, jotka ovat vaikuttaneet siihen...

Ilta on hämärtynyt, katu kiiltää sateen jäljiltä, katusoittajan kuulaan kauniit sävelet leijailevat ilmassa, soitto vaihtuu uuteen melodiaan seuraavassa kadunkulmassa. Toinen toistaan hurmaavammat pastellinväriset rakennukset seisovat ikiaikaisina ympärillämme, ikkunasilmät tuikkien. Kävelemme verkkaisesti, tarkoituksella hitaasti, jotta hetki kestäisi. Viimeinen reissuilta on suloisen tunnelmallinen. Niin tuttua ja vähän outoa samalla kertaa: olemme ystäväreissussa pitkän odotuksen ja yli kahden vuoden tauon jälkeen. Näkyvästi erilaista entiseen ovat maskinaamat ratikassa ja kaupoissa, ei oikeastaan paljon muu. Ihmiset ovat kuten aiemminkin, elämässä kiinni. Kadut ovat ehkä hiukan tyhjempiä, mutta se on oikeastaan mukavaa, rauhallista. Ja onhan marraskuu, ei siis ihan reissusesonkia. Gdansk on tuttu kaupunki ja sopivan lähellä. Siitä päätimme aloittaa, kun kakkosrokotus oli tuikattu kaikkien käsivarteen. Ei edes keskusteltu siitä, voimmeko, vaan siitä, milloin. Marraskuu on hyvä k...

Viistosti piiskaava sade muodostaa ikkunalasiin mutkittelevia pieniä virtoja, yksinäinen rastas kököttää pihlajassa, jossa ei ole enää lehtiä, mutta muutama terttu marjoja jäljellä linnun matkaevääksi. Märkä pihakeinu heilahtelee tuulessa hiukan. Pihan takana avautuva näkymä ei ole enää vihreä, tai no, se, mikä vielä on vihreää, on tummaa, hiljaista vihreää. Ei sellaista iloisen innokasta kesävihreää. Tulee mieleen, että vakavaa vihreää. Muuten maisemaa värjäävät ruskean eri sävyt. Olen nyt elänyt sinisen talon kanssa yhteistä elämää vähän yli neljä kuukautta. Perusopintojen aika oli kesällä. Ja kuten usein, perusopinnot eivät ole kovinkaan vaikeita, vaan lähinnä johdatusta aiheeseen ja syventäviin opintoihin. Puutarhakoneiden käyttäminen ei ole kovin haastavaa, vaikka trimmeristä ei tullutkaan lähintä ystävääni. Kukkien istuttaminen ei ollut uusi juttu, mutta se oli, että oli mahdollisuus valita, mihin pihan kolkkaan niitä haluan. Siinä ne edelleen rehottavat pihakeinun edessä ja saav...

Jos joku olisi vähän yli vuosi sitten kuvaillut juuri päättynyttä kesääni, olisin todennut, että kahvinporoista ennustaminen ei ehkä ole se kaikkein paras tapa kurkistaa tulevaisuuteen. Että muka ei enää olisi mökkireissuja ja että asuisin jossain muualla kuin siellä, missä oli melkein ikiaikainen kotini. Ja että reissaaminen olisi edelleen vain pään sisällä tapahtuvaa haaveilua ja muistelua. Tähän viimeiseen ennustukseen olisin ehkä pitkin hampain saattanut heiveröisesti uskoakin, vaikka todennäköisesti olisin yrittänyt väittää, että kyllä kai korona sentään vuoden päästä on pelkkä kurja muisto. Mutta niin vain kävi, että havahduin uuteen kesään hurjan vuoden jälkeen, muuttolaatikoiden keskelle, talossa, jossa vielä tuoksui remontti. Kummallisissa fiiliksissä, tietoisena siitä, että kesän maantieteelliset rajat olisivat tosi suppeat. Ei siis innostunutta, mutta vähän stressaavaakin auton pakkaamista mökkireissuja varten, ei käyttämättömiä lentolippuja. Vain toisiaan seuraavia kesäpä...

On ehkä liioittelua kutsua sitä addiktioksi. Se on kuitenkin koko ajan mielessä silloin, kun suunnittelen tekeväni sellaisia asioita, joita ei oikeastaan tarvitse juurikaan ajatella. Sen ajattelemisesta tulee kiva, melkein innostunut olo eikä malttaisi millään odottaa, että saa taas nauttia pienen tai suuren annoksen. Ja annoskoko tuppaa suurenemaan koko ajan. Ahmin niitä, kun teen puutarhahommia, ahmin niitä, kun keitän omppuja soseeksi. Noita kattilallisia on jo poreillut kymmenen ja yksi puu vasta kypsyttelee satoaan. Ei tunnu lainkaan työläältä ajatella, että pian on edessä uudet kymmenen kattilallista. Jopa silittäminen tuntuu nykyisin kutsuvalta hommalta. Olen siis vähintään koukussa. Äänikirjoihin. Meni melkoinen tovi, ennen kuin löysin nämä aarteet. Olin skeptinen. Ajattelin, että kirja pitää voida ottaa käteen, sitä pitää voida selailla, nuuhkia (uusi kirja tuoksuu lumoavalta!). Ajattelin, että kirja pitää nauttia silmien kautta, ei korvien. Aika outo ajattelutapa, koska kyseh...

”Jutskataanko taas tänään ennen kun aletaan nukkua? Mistä jutskattaisiin?” Pienen pojan silmät katsovat kohti, odottavat vastausta, näyttävät innokkailta. Meidän oma erityinen hetkemme yön kynnyksellä on tärkeä, sitä pitää vähän miettiä etukäteen. Suunnitella, mistä kaikesta ihmeellisestä ja hauskasta voisimme jutella. Kun niitä ihmeellisiä ja hauskoja asioita on niin paljon. Ja sitten juttelemme, isoista ja pienistä asioista, hupsuista ja vakavista asioista, siitä, mitä päivän aikana on tapahtunut ja mitä huomenna voitaisiin tehdä. Mitä jos aikuistenkin kesken jutskaaminen olisi näin luontevaa? Kuinka monta puhumatonta asiaa ja väärinkäsitystä jäisi syntymättä? Johonkin tuo välittömyys ja puhumisen helppous kuitenkin katoaa, vähä vähältä vuosien mittaan. Jossain vaiheessa (ainakin tytöillä ja vain siitähän minulla on kokemusta) salaisuudet ja haaveet ja pelot kerrotaan vain sydänystävälle, jonka kanssa parhaimmillaan tehdään verivala ja vannotaan ikuista ystävyyttä. Minäkin tein, mu...

Se on vähän niin kuin tutustuisi uuteen ihmiseen. Johonkin sellaiseen, josta on kiinnostunut, joka tuntuu oikealta ja jonka kanssa haluaa viettää paljon aikaa. Sellaiseen, jonka kanssa haluaa luoda pysyvän suhteen ja luottaa yhteiseen tulevaisuuteen. Sellaista on tutustua taloon, josta ei vielä tiedä muuta kuin ne asiat, jotka lukevat kauppakirjassa ja myyntiesitteessä ja ne, jotka voi nopeasti silmäilemällä nähdä. Silloin ei vielä tunne talon tapoja ja luonnetta. Sen ääniä ja valoa, joka tulvii ikkunoista eri värisenä eri vuorokauden aikoina. Sen tuoksua, kun sauna lämpiää tai aurinko porottaa täysillä. Olemme tehneet tuttavuutta sinisen talon kanssa pian kolme viikkoa. Ensimmäinen hämärtyvä ilta ja sitä seuraava yö olivat hyvin erityisiä. Kun olin aivan kaksin talon kanssa, aistit herkistyivät aivan uudella tavalla. Kuuntelin pihan lintuja, mustarastaita ja joitain sellaisia, joita en tunnistanut. Kuuntelin, kuinka lämminvesivaraaja käynnistyi, kuinka jääkaappi hurisi. Silti tuntui, ...