Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Jos joku olisi vähän yli vuosi sitten kuvaillut juuri päättynyttä kesääni, olisin todennut, että kahvinporoista ennustaminen ei ehkä ole se kaikkein paras tapa kurkistaa tulevaisuuteen. Että muka ei enää olisi mökkireissuja ja että asuisin jossain muualla kuin siellä, missä oli melkein ikiaikainen kotini. Ja että reissaaminen olisi edelleen vain pään sisällä tapahtuvaa haaveilua ja muistelua. Tähän viimeiseen ennustukseen olisin ehkä pitkin hampain saattanut heiveröisesti uskoakin, vaikka todennäköisesti olisin yrittänyt väittää, että kyllä kai korona sentään vuoden päästä on pelkkä kurja muisto. Mutta niin vain kävi, että havahduin uuteen kesään hurjan vuoden jälkeen, muuttolaatikoiden keskelle, talossa, jossa vielä tuoksui remontti. Kummallisissa fiiliksissä, tietoisena siitä, että kesän maantieteelliset rajat olisivat tosi suppeat. Ei siis innostunutta, mutta vähän stressaavaakin auton pakkaamista mökkireissuja varten, ei käyttämättömiä lentolippuja. Vain toisiaan seuraavia kesäpä...

On ehkä liioittelua kutsua sitä addiktioksi. Se on kuitenkin koko ajan mielessä silloin, kun suunnittelen tekeväni sellaisia asioita, joita ei oikeastaan tarvitse juurikaan ajatella. Sen ajattelemisesta tulee kiva, melkein innostunut olo eikä malttaisi millään odottaa, että saa taas nauttia pienen tai suuren annoksen. Ja annoskoko tuppaa suurenemaan koko ajan. Ahmin niitä, kun teen puutarhahommia, ahmin niitä, kun keitän omppuja soseeksi. Noita kattilallisia on jo poreillut kymmenen ja yksi puu vasta kypsyttelee satoaan. Ei tunnu lainkaan työläältä ajatella, että pian on edessä uudet kymmenen kattilallista. Jopa silittäminen tuntuu nykyisin kutsuvalta hommalta. Olen siis vähintään koukussa. Äänikirjoihin. Meni melkoinen tovi, ennen kuin löysin nämä aarteet. Olin skeptinen. Ajattelin, että kirja pitää voida ottaa käteen, sitä pitää voida selailla, nuuhkia (uusi kirja tuoksuu lumoavalta!). Ajattelin, että kirja pitää nauttia silmien kautta, ei korvien. Aika outo ajattelutapa, koska kyseh...

”Jutskataanko taas tänään ennen kun aletaan nukkua? Mistä jutskattaisiin?” Pienen pojan silmät katsovat kohti, odottavat vastausta, näyttävät innokkailta. Meidän oma erityinen hetkemme yön kynnyksellä on tärkeä, sitä pitää vähän miettiä etukäteen. Suunnitella, mistä kaikesta ihmeellisestä ja hauskasta voisimme jutella. Kun niitä ihmeellisiä ja hauskoja asioita on niin paljon. Ja sitten juttelemme, isoista ja pienistä asioista, hupsuista ja vakavista asioista, siitä, mitä päivän aikana on tapahtunut ja mitä huomenna voitaisiin tehdä. Mitä jos aikuistenkin kesken jutskaaminen olisi näin luontevaa? Kuinka monta puhumatonta asiaa ja väärinkäsitystä jäisi syntymättä? Johonkin tuo välittömyys ja puhumisen helppous kuitenkin katoaa, vähä vähältä vuosien mittaan. Jossain vaiheessa (ainakin tytöillä ja vain siitähän minulla on kokemusta) salaisuudet ja haaveet ja pelot kerrotaan vain sydänystävälle, jonka kanssa parhaimmillaan tehdään verivala ja vannotaan ikuista ystävyyttä. Minäkin tein, mu...

Se on vähän niin kuin tutustuisi uuteen ihmiseen. Johonkin sellaiseen, josta on kiinnostunut, joka tuntuu oikealta ja jonka kanssa haluaa viettää paljon aikaa. Sellaiseen, jonka kanssa haluaa luoda pysyvän suhteen ja luottaa yhteiseen tulevaisuuteen. Sellaista on tutustua taloon, josta ei vielä tiedä muuta kuin ne asiat, jotka lukevat kauppakirjassa ja myyntiesitteessä ja ne, jotka voi nopeasti silmäilemällä nähdä. Silloin ei vielä tunne talon tapoja ja luonnetta. Sen ääniä ja valoa, joka tulvii ikkunoista eri värisenä eri vuorokauden aikoina. Sen tuoksua, kun sauna lämpiää tai aurinko porottaa täysillä. Olemme tehneet tuttavuutta sinisen talon kanssa pian kolme viikkoa. Ensimmäinen hämärtyvä ilta ja sitä seuraava yö olivat hyvin erityisiä. Kun olin aivan kaksin talon kanssa, aistit herkistyivät aivan uudella tavalla. Kuuntelin pihan lintuja, mustarastaita ja joitain sellaisia, joita en tunnistanut. Kuuntelin, kuinka lämminvesivaraaja käynnistyi, kuinka jääkaappi hurisi. Silti tuntui, ...

36 vuotta. Se on hirveän pitkä aika. Ja juuri tuon ajan lähes päivälleen asuin Portsassa. Jo ennen kuin muutin sinne, katselin aluetta sillä silmällä, valitsin tyttären päiväkodin alueelta ja fiilistelin tarhareissuilla ajatuksella, että tänne haluaisin muuttaa. Keskustan kerrostalo tuntui ihan epäsopivalta 3-vuotiaan asuinpaikaksi. Niinpä siitä lähtien minulla on ollut oma ulko-ovi. Paitsi nyt. Tosin tämä on väliaikaista, mutta 61 päivää jälleen kerrostalossa on saanut minut vakuuttuneeksi, ettei tämä ole minun juttuni. Talossa ei ole mitään vikaa, naapurit ovat pääosin tosi ystävällistä ja rauhallista porukkaa, sijaintikin alkaa tuntua kotoisalta. Mutta se oma ulko-ovi. Jokin kummallinen voima jumittaa tänne sisälle (paitsi kävelylle/lenkille, mutta eihän sitä jaksa tuntikausia päivässä). Ikkunan takana sama mummo tulee joka päivä ulos, istuu penkille, varmaan nauttii, ainakin nyt kun kesä on päässyt valloilleen. Osa naapureista tapaa pihakeinulla, syö välillä eväitä. Mutta minä ju...

Lapsihalvaus. Tuo sana oli ehkä kammottavin, minkä lapsuudestani muistan. Halvaus tarkoitti jotakuinkin jähmettymistä kiveksi ja kun siihen yhdistettiin sana lapsi, se tuntui tarkoittavan jotain todella uhkaavaa. En tiedä, onko tuo pelkästään murteellinen vastine sairaudelle nimeltään polio vai jokin virallinen suomennos. Yhtä kaikki, pelottava se oli. Nyt varmaan lukija ihmettele, minkä ihmeen takia kirjoittelen noin omituisesta ja muinaisesta aiheesta. Ovatko aiheet todellakin noin vähissä? Konkreettiset aiheet itse asiassa ovatkin aika vähissä: jatkokertomus muutosta, remontista ja talosta on sellaisessa suvantovaiheessa, että siitä ei kertakaikkiaan ole kerrottavaa, jos en ala tarinoida seikkailuistani Ikean nettisivustoilla tavoitteena löytää sopivat kaappiyhdistelmät tarkkaan mitattuihin koloihin. En taida jatkaa tarinaa siitä, koska siitä tulisi haukotuttavan tylsää luettavaa. Nettiseikkailua on kuitenkin jatkettava. Joten palaan siihen, mistä aloitin. Ja selitän, miksi moin...

Auringonvalo leikkii, välkehtii ja heijastelee vastapäisen talon ikkunoissa. Talossa on kahdeksan kerrosta ja kymmeniä ikkunoita. Talon vieressä on pikkuinen metsikkö, joka odottelee vihreitä vaatteitaan. Talon takana on polku, jolla köpöttelee välillä kumarainen vanhus, välillä tyttö kuulokkeet korvillaan. Tai joku muu. Tätä näkymää olen nyt katsellut kolmetoista aamua. Se ei ole kaunis eikä ruma, mutta se on kummallisen rauhoittava. Ehkä jossain toisessa tilanteessa näkisin sen toisella tavalla. En kiinnittäisi huomiota auringonleikkiin tai ohikulkijoihin, en seuraisi metsikön heräämistä kevääseen. Katselen sitä vielä muutaman viikon ja ehkä metsästäkin ehtii tulla vihreä. Nyt on kuitenkin aikaa. Ja se on omituista, koska koko tämä vuosi on ollut isojen päätösten miettimistä yön pimeinä hetkinä, kun koko maailma nukkuu, isojen päätösten tekemistä, vaikka hetkittäin on pelottanut. Aikataulujen suunnittelemista ja niiden noudattamista, vaikka se olisikin tarkoittanut rehkimistä aamuk...