Eihän me vaan katsota uutisia?

Lapsihalvaus. Tuo sana oli ehkä kammottavin, minkä lapsuudestani muistan. Halvaus tarkoitti jotakuinkin jähmettymistä kiveksi ja kun siihen yhdistettiin sana lapsi, se tuntui tarkoittavan jotain todella uhkaavaa. En tiedä, onko tuo pelkästään murteellinen vastine sairaudelle nimeltään polio vai jokin virallinen suomennos. Yhtä kaikki, pelottava se oli.

Nyt varmaan lukija ihmettele, minkä ihmeen takia kirjoittelen noin omituisesta ja muinaisesta aiheesta. Ovatko aiheet todellakin noin vähissä? Konkreettiset aiheet itse asiassa ovatkin aika vähissä: jatkokertomus muutosta, remontista ja talosta on sellaisessa suvantovaiheessa, että siitä ei kertakaikkiaan ole kerrottavaa, jos en ala tarinoida seikkailuistani Ikean nettisivustoilla tavoitteena löytää sopivat kaappiyhdistelmät tarkkaan mitattuihin koloihin. En taida jatkaa tarinaa siitä, koska siitä tulisi haukotuttavan tylsää luettavaa. Nettiseikkailua on kuitenkin jatkettava.

Joten palaan siihen, mistä aloitin. Ja selitän, miksi moinen muistikuva tupsahti päähäni jonain sellaisena päivänä, kun oli liikaa aikaa mietiskellä sitä sun tätä. Oikeastaan olin päättänyt, että en ikinä enää postaa mitään, mikä edes sivuaisi koronaa, mutta kun tuo viheliäisyys nyt vaan vastoin kaikkia ja kaikkien toiveita edelleen on seuranamme, en ehkä voi välttää sen tunkeutumista pohdintoihin aina silloin tällöin. Lapsuuden muistikuva pelottavasta lapsihalvauksesta liittyy ehkä tilanteeseen, jossa perusteltiin, miksi pitää antaa rokotus, joka sekin lapsen mielestä oli tosi inhottava toimenpide. Niinpä muisto taisi aktivoitua juuri nyt, kun keskustelu rokotusten tarpeellisuudesta ja turvallisuudesta velloo kaikissa medioissa. Olen ottanut/saanut ensimmäisen rokoteannoksen, viruin kipeänä ehkä puoli vuorokautta ja siinä se. Itselleni ei ollut edes vaihtoehto, että en ottaisi. Enkä halunnut miettiä tai pelätä tilastollisesti hyvin harvinaisia sivuvaikutuksia. Etenkin, kun monet muut riskit elämässä ovat tilastollisesti hyvin paljon isompia.

Muisto kuitenkin käynnisti ajatusketjun, jolla ei ole mitään tekemistä rokotusten kanssa. Nyt kun korona on jotenkin arkipäiväistynyt, on vihdoin alettu puhua enemmän ja vakavammin siitä, mitä muita seurauksia tästä kummallisesta ajanjaksosta ihmisille on. Ja onhan niitä. Sivuutan tässä taloudelliset seuraukset, (ne ovat hirvittävän iso juttu ja ansaitsisivat ihan oman pohdintansa), sivuutan myös yksinäisyyden ja psyykkiset kauaskantoiset seuraukset. Ajattelen lapsia. Miten tämä ajanjakso, jonka aikana lapsi kuulee joka päivä sanan korona, vaikuttaa siihen, miten lapsi hahmottaa maailmaa, miten kokee sen turvalliseksi tai turvattomaksi? Miten oppii läheisyyttä, joka on kiellettyä?

Olen päässyt seuraamaan läheltä 4-vuotiaan, nyt jo 5-vuotiaan mietiskelyjä koronasta. Omia pohdintoja ja kysymyksiä. Joskus alkuvaiheessa sattui, kun pieni ystävä sanoi heti ovesta tulleessaan, että eihän me vaan katsota uutisia. Ei, ei katsota, lupasin. Silti ajattelin, että pelottavia uutisia vyöryy väkisinkin pienten ihmisten korviin, joilla ei ole mahdollisuutta ymmärtää asiaa kunnolla. Kun aikuisillakaan ei ole. Olen varoituksista huolimatta koko tämän ajan halannut pientä poikaa, pitänyt kainalossa, lukenut satuja, joissa pelottavinta on ystävällinen noita. Yrittänyt pitää maailman mahdollisimman arkisena ja tavallisena.

En kritisoi sitä, että asioista uutisoidaan. Pakkohan niin on tehdä. Mutta onko ihan välttämätöntä jokaisen uutislähetyksen alussa, kerran tunnissa kertoa, että eilen on raportoitu kaksi koronakuolemaa?

 

Vastapainoksi kuvia, jotka lupaavat kesää, antavat toivoa ilosta.