Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Lapsihalvaus. Tuo sana oli ehkä kammottavin, minkä lapsuudestani muistan. Halvaus tarkoitti jotakuinkin jähmettymistä kiveksi ja kun siihen yhdistettiin sana lapsi, se tuntui tarkoittavan jotain todella uhkaavaa. En tiedä, onko tuo pelkästään murteellinen vastine sairaudelle nimeltään polio vai jokin virallinen suomennos. Yhtä kaikki, pelottava se oli. Nyt varmaan lukija ihmettele, minkä ihmeen takia kirjoittelen noin omituisesta ja muinaisesta aiheesta. Ovatko aiheet todellakin noin vähissä? Konkreettiset aiheet itse asiassa ovatkin aika vähissä: jatkokertomus muutosta, remontista ja talosta on sellaisessa suvantovaiheessa, että siitä ei kertakaikkiaan ole kerrottavaa, jos en ala tarinoida seikkailuistani Ikean nettisivustoilla tavoitteena löytää sopivat kaappiyhdistelmät tarkkaan mitattuihin koloihin. En taida jatkaa tarinaa siitä, koska siitä tulisi haukotuttavan tylsää luettavaa. Nettiseikkailua on kuitenkin jatkettava. Joten palaan siihen, mistä aloitin. Ja selitän, miksi moin...

Auringonvalo leikkii, välkehtii ja heijastelee vastapäisen talon ikkunoissa. Talossa on kahdeksan kerrosta ja kymmeniä ikkunoita. Talon vieressä on pikkuinen metsikkö, joka odottelee vihreitä vaatteitaan. Talon takana on polku, jolla köpöttelee välillä kumarainen vanhus, välillä tyttö kuulokkeet korvillaan. Tai joku muu. Tätä näkymää olen nyt katsellut kolmetoista aamua. Se ei ole kaunis eikä ruma, mutta se on kummallisen rauhoittava. Ehkä jossain toisessa tilanteessa näkisin sen toisella tavalla. En kiinnittäisi huomiota auringonleikkiin tai ohikulkijoihin, en seuraisi metsikön heräämistä kevääseen. Katselen sitä vielä muutaman viikon ja ehkä metsästäkin ehtii tulla vihreä. Nyt on kuitenkin aikaa. Ja se on omituista, koska koko tämä vuosi on ollut isojen päätösten miettimistä yön pimeinä hetkinä, kun koko maailma nukkuu, isojen päätösten tekemistä, vaikka hetkittäin on pelottanut. Aikataulujen suunnittelemista ja niiden noudattamista, vaikka se olisikin tarkoittanut rehkimistä aamuk...

Tiesin, että se on jossakin. VHS-video Sliding Doors, yksi suosikkileffoistani kauan sitten ja ehkä vieläkin. Se löytyi laatikosta, jota en ollut avannut varmaan kymmeneen vuoteen. Enkä olisi avannut nytkään, jos en olisi tekemässä megalomaanista raivaushommaa huimaavaa vauhtia lähestyvän muuttopäivän takia. En muista ihan tarkkaan leffan koko tarinaa, mutta lähtökohtana on tilanne, jossa päähenkilö ehtii hissiin sekä vaihtoehtoinen tilanne, jossa hissin liukuovet sulkeutuvat nenän edestä. Tämä pienenpieni tapahtuma on traagisen ratkaiseva päähenkilön elämässä: vaihtoehdot vievät elämän täysin erilaiseen suuntaan, lopullisesti. Tästä syntyi ajatusketju (jonain sellaisena hetkenä, jona en enää jaksanut raivata, en jaksanut lukea tai edes katsoa televisiota). Tuollaisina hetkinä ajatukset tuppaavat ravaavan villeinä ja tuottavan ties minkälaisia tarinoita. Entä jos koronaa ei olisi olemassakaan? Entä jos ei olisi ollut pakko luopua mansikkapaikasta? Entä jos en olisi löytänyt taloa, entä...

Kärsivällisyys. Odottaminen. Keskeneräisyyden sietäminen. Epävarmuus. Siinäpä muutama ominaisuus, joita minulle on annosteltu pikkulusikalla. Ja juuri noita ominaisuuksia tarvitsen juuri nyt enemmän kuin mitään muita. Onnistuminen tosin ontuu aika ajoin, mutta huomaan oppivani tai ehkä paremminkin sopeutuvani siihen, että nyt vaan pitää jaksaa odottaa, että tulee taas jokin päivämäärä, joka vie asioita eteenpäin. Että pitää katsoa laatikkovaltamerta zeniläisellä tyyneydellä: siinäpähän seisotte nurkissa, välillä keskellä lattiaa ja juuri sen kaapin edessä, jossa on jokin niistä vähistä tavaroista, joita en ole vielä pakannut ja jota tarvitsen juuri nyt. Ja sitten ne tavarat, jotka olen jo pakannut ja joita kuitenkin äkkiä todellakin tarvitsisin. Vaikka olen kuvitellut, että sortteeraan ajatuksella enkä pakkaa tarpeellisia ennen aikojaan. Epävarmuus onneksi vähenee koko ajan, kun asiat etenevät. Asunto ei ole enää minun, mutta talo on jo minun. Tuo prosessi sujui sellaisella vauhdilla...

Kun yön pimeinä tunteina havahdun hereille, ajatukset lähtevät aivan omille teilleen. Kuuntelen niitä kuin tarinaa, joka on jonkun muun tarina. Unen ja valveen raja tuottaa kuvia, jotka väillä tuntuvat yhtä aikaa hupsuilta ja pelottavilta. Istun junassa, jossa olen istunut jo viikkokausia. Juna kiitää eteenpäin enkä tarkkaan tiedä, mihin se on menossa tai koska se pysähtyy. Muutaman kerran se on pysähtynyt sen verran, että olen ehtinyt pistäytyä radan varrella olevassa tyhjässä talossa. Yhdessä oli niin jyrkät portaat, että ne piti kontata ylös ja ylhäältä löytyi kaksi pikkuruista huonetta, joissa kaikui menneisyys ja tyhjyys. Alakerrassa oli vanhan ihmisen koko historia, nariseva keinutuoli ja muhkurainen heteka. Toisessa oli hirveän monta huonetta, jotka kaikki oli kuorrutettu hämmentävällä määrällä koriste-esineitä. Ja sitten on se yksi talo, jonka edessä juna on pysähtynyt jo muutamankin kerran. Siinä talossa on olo, että täällä haluaisin asua. Juna kuitenkin kiitää eteenpäin, pudo...

Optimisti, pessimisti vai realisti? Muutama viikko sitten luin tutkimuksesta, jonka tuloksena 40 % suomalaisista on optimisteja, 20 % pessimistejä ja 40 % realisteja. Omasta mielestään. Mistään oikeasta tutkimuksesta ei siis ollut kysymys, vaan siitä, mihin ryhmään ihminen itse määrittelee itsensä. Ja silloinhan soppaan sekoittuu vaikka mitä. Miten kukin määrittelee vaikkapa optimistin? Onko optimisti ihminen, joka suhtautuu asioihin ajatuksella, että kaikki järjestyy vai onko hän ihminen, joka ei kerta kaikkiaan halua nähdä huonoja lopputuloksia? Tai sitten ihan jotain muuta. Entä sitten kyky nähdä itsensä edes kohtuullinen objektiivisesti? Kun kysytään kaverilta, itsensä realistiksi määrittelevä ihminen saattaa kaverin mielestä ollakin pessimisti. Varsinkin jos kaveri itse on optimisti. Näitä pohdiskeluja voisi pyöritellä loputtomiin, joten lopetan pyörittelemisen. Eiköhän ole niin, että nuokin ominaisuudet löytyvät jokaisesta ihmisestä, enemmän tai vähemmän ja asiasta ja tilantees...

  Varmaan ikinä aiemmin vuoden vaihtuminen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä kuin tänään. Eihän todellisuudessa huomenna mikään ole kovin eri tavalla kuin tänään, mutta alkava vuosi tuntuu puhtaalta, uudelta ja ehkä myös hitusen toivolta. Vuosi 2020 on ollut järisyttävä. Kun se alkoi, kukaan ei pahimmissa scifiunissakaan varmaan voinut arvata, mikä oli odottamassa. Kun omassa elämässä koronan lisäksi tapahtui asioita, jotka laittoivat sekä tunteet että arkielämän myllerrykseen, vuoden todellakin suo loppuvan. Mansikkapaikan viimeinen vuosi on ohi ja jäljellä on vain ikävä, mutta kadonnut rauha on edelleen löytämättä. Sen etsiminen jatkuu, vaikka vuoden numerot vaihtuvat. Radiossa puhellaan menneestä vuodesta: jäikö siitä muistoihin muutakin kuin korona. Totta kai jäi. Vaikka vuoden yleisfiilis on synkkä, mahtuu vuoteen helmihetkiä, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin. Ne olivat juuri niitä hetkiä, joiden avulla vuoden 2020 jaksoi rämpiä läpi. Niinpä päätin selata vuoden ku...