Pessimistikin voi pettyä ja optimisti yllättyä

Optimisti, pessimisti vai realisti? Muutama viikko sitten luin tutkimuksesta, jonka tuloksena 40 % suomalaisista on optimisteja, 20 % pessimistejä ja 40 % realisteja. Omasta mielestään. Mistään oikeasta tutkimuksesta ei siis ollut kysymys, vaan siitä, mihin ryhmään ihminen itse määrittelee itsensä. Ja silloinhan soppaan sekoittuu vaikka mitä. Miten kukin määrittelee vaikkapa optimistin? Onko optimisti ihminen, joka suhtautuu asioihin ajatuksella, että kaikki järjestyy vai onko hän ihminen, joka ei kerta kaikkiaan halua nähdä huonoja lopputuloksia? Tai sitten ihan jotain muuta. Entä sitten kyky nähdä itsensä edes kohtuullinen objektiivisesti? Kun kysytään kaverilta, itsensä realistiksi määrittelevä ihminen saattaa kaverin mielestä ollakin pessimisti. Varsinkin jos kaveri itse on optimisti.

Näitä pohdiskeluja voisi pyöritellä loputtomiin, joten lopetan pyörittelemisen. Eiköhän ole niin, että nuokin ominaisuudet löytyvät jokaisesta ihmisestä, enemmän tai vähemmän ja asiasta ja tilanteesta riippuen. Kulunut vuosi on toden totta saanut ainakin minusta nuo kaikki puolet esiin. Aluksi vaikkapa tämä viheliäinen korona. Kun kaikki alkoi vajaa vuosi sitten ja edessä häämötti Marseillen matka, olin todellakin optimisti, uskoin ja toivoin, että kuitenkin pääsisimme Provencen kevääseen. Ei sitten päästy. Joku voisi sanoa, että suljin silmäni tosiasioilta (vaikka eihän kukaan tuolloin vielä tiennyt, mitä koronaan liittyvät tosiasiat ovat). Ja sitten kun poikkeustilaa oli kestänyt yli kuukauden, pessimistini heräsi: eikö tämä lopu koskaan? En jaksa kävellä lähes samaa lenkkiä joka päivä ja syödä nakkeja erilaisina variaatioina. No, ei se ole loppunut vieläkään, mutta realisti oli pakko ottaa käyttöön. En ole lakannut elämistä, mutta muistan (vaikken haluaisikaan) tuon viheliäisen salamatkustajan. Ja sitten lupaus rokotuksista tuntui melkein lottovoitolta. Optimistini heräsi talviunestaan ja alkoi jo haaveilla matkoista, ystäväviikonlopuista, normaalista elämästä. Nyt ne haaveet ovat taas paketissa, kun tuntuu, että varsinkin oma ikäluokkani saa odotella rokotusta niin kauan, ettei viitsi edes laskea.

Kun menneeseen vuoteen on sisältynyt muitakin kupruja ja kolhuja kuin korona, optimistini on välillä ollut tekohengityksen tarpeessa. Etsin edelleen kotia, jossa on omat ulkoseinät ja oma piha. Ja siinä prosessissa olisin kyllä usein tarvinnut vapaasti hengittävää optimistia. Pessimisti on istunut vieressäni sohvalla, pötköttänyt vieressäni yön pitkinä tunteina, jolloin uni vaan ei ole tullut, kuiskinut korvaani, että on ihan mahdoton tehtävä löytää jotain sellaista, joka tuntuisi uudelta omalta kodilta. Oikealta. Ja se kaikki kauhea homma, joka pitää tehdä, ennen kuin olen saanut elämäni siirrettyä uuteen paikkaan. Pessimistikin on pettynyt monta kertaa, kun yrityksistä huolimatta asia ei etene valoisaan suuntaan. Lopulta realisti otti kädestä kiinni ja sanoi hyvin selvästi, että jossittelun aika on ohi. Nyt pitää toimia. Olen siis toiminut: olen purkanut kotiani siihen kuntoon, että sen voi laittaa myyntiin. First step taken.

Ja sitten kaiken keskellä, aurinkoisena pakkaspäivänä, pienessä Sauvon kirkonkylässä poikkesimme paikalliseen pikkuravintolaan kahville. Jo pelkästään lumisen kaunis luonto ja kirpeä pakkanen herättivät optimistini, mutta kun kahvilan henkilökunta tarjosi kolmannen kupillisen kahvia ja toisen kakkupalan ja jutusteli kanssamme kuin vanhat tutut, optimistinikin yllättyi. Tällaisiakin ihmisiä on vielä olemassa!