Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Kun yön pimeinä tunteina havahdun hereille, ajatukset lähtevät aivan omille teilleen. Kuuntelen niitä kuin tarinaa, joka on jonkun muun tarina. Unen ja valveen raja tuottaa kuvia, jotka väillä tuntuvat yhtä aikaa hupsuilta ja pelottavilta. Istun junassa, jossa olen istunut jo viikkokausia. Juna kiitää eteenpäin enkä tarkkaan tiedä, mihin se on menossa tai koska se pysähtyy. Muutaman kerran se on pysähtynyt sen verran, että olen ehtinyt pistäytyä radan varrella olevassa tyhjässä talossa. Yhdessä oli niin jyrkät portaat, että ne piti kontata ylös ja ylhäältä löytyi kaksi pikkuruista huonetta, joissa kaikui menneisyys ja tyhjyys. Alakerrassa oli vanhan ihmisen koko historia, nariseva keinutuoli ja muhkurainen heteka. Toisessa oli hirveän monta huonetta, jotka kaikki oli kuorrutettu hämmentävällä määrällä koriste-esineitä. Ja sitten on se yksi talo, jonka edessä juna on pysähtynyt jo muutamankin kerran. Siinä talossa on olo, että täällä haluaisin asua. Juna kuitenkin kiitää eteenpäin, pudo...

Optimisti, pessimisti vai realisti? Muutama viikko sitten luin tutkimuksesta, jonka tuloksena 40 % suomalaisista on optimisteja, 20 % pessimistejä ja 40 % realisteja. Omasta mielestään. Mistään oikeasta tutkimuksesta ei siis ollut kysymys, vaan siitä, mihin ryhmään ihminen itse määrittelee itsensä. Ja silloinhan soppaan sekoittuu vaikka mitä. Miten kukin määrittelee vaikkapa optimistin? Onko optimisti ihminen, joka suhtautuu asioihin ajatuksella, että kaikki järjestyy vai onko hän ihminen, joka ei kerta kaikkiaan halua nähdä huonoja lopputuloksia? Tai sitten ihan jotain muuta. Entä sitten kyky nähdä itsensä edes kohtuullinen objektiivisesti? Kun kysytään kaverilta, itsensä realistiksi määrittelevä ihminen saattaa kaverin mielestä ollakin pessimisti. Varsinkin jos kaveri itse on optimisti. Näitä pohdiskeluja voisi pyöritellä loputtomiin, joten lopetan pyörittelemisen. Eiköhän ole niin, että nuokin ominaisuudet löytyvät jokaisesta ihmisestä, enemmän tai vähemmän ja asiasta ja tilantees...

  Varmaan ikinä aiemmin vuoden vaihtuminen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä kuin tänään. Eihän todellisuudessa huomenna mikään ole kovin eri tavalla kuin tänään, mutta alkava vuosi tuntuu puhtaalta, uudelta ja ehkä myös hitusen toivolta. Vuosi 2020 on ollut järisyttävä. Kun se alkoi, kukaan ei pahimmissa scifiunissakaan varmaan voinut arvata, mikä oli odottamassa. Kun omassa elämässä koronan lisäksi tapahtui asioita, jotka laittoivat sekä tunteet että arkielämän myllerrykseen, vuoden todellakin suo loppuvan. Mansikkapaikan viimeinen vuosi on ohi ja jäljellä on vain ikävä, mutta kadonnut rauha on edelleen löytämättä. Sen etsiminen jatkuu, vaikka vuoden numerot vaihtuvat. Radiossa puhellaan menneestä vuodesta: jäikö siitä muistoihin muutakin kuin korona. Totta kai jäi. Vaikka vuoden yleisfiilis on synkkä, mahtuu vuoteen helmihetkiä, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin. Ne olivat juuri niitä hetkiä, joiden avulla vuoden 2020 jaksoi rämpiä läpi. Niinpä päätin selata vuoden ku...

Selailin   pitkästä aikaa lukupäiväkirjaani, johon raapustelen jokaisesta lukemastani kirjasta muutaman sanan. Luulen, että ne kirjat, joiden pelkkä nimi palautti muistikuvia ja tunteita, ovat juuri niitä, jotka minun olikin hyvä lukea. En väitä, että ne olisivat parempia kuin jotkut muut kirjat. Minulle niiden tarinat kuitenkin olivat jotenkin erityisiä. Jonkun muun lista olisi varmaan ihan erilainen. Vastapainoksi löytyi monen monta kirjaa, joista minulla ei ollut pienitäkään aavistusta, mitä kansien väliin piiloutuu. Ehkä ne kuitenkin silloin joskus, kun olen ne lukenut, ovat olleet lukemisen arvoisia, koska en ole jättänyt niitä kesken. Tämän postauksen kirjoilla ei ole mitään yhteistä, ei genreä tai teemaa tai mitään muutakaan. Yhteistä on ainoastaan se, että ne ovat vieneet mukanaan tai herättäneet ajatuksia. Kun tulee tunne, että kulkee henkilöiden mukana, kirja ei voi olla huono. Postauksen otsikkokin saattaa johtaa vähän harhaan ja on vähän hassua alkaa avaamaan sitä. Ta...

Pakko kai on uskoa: jouluun on 18 päivää. Ei tunnu siltä. Ei tunnu ylipäätään siltä, että joulu olisi tulossa. Ja ennen kuin jatkan tätä joulun lähestymisen taivastelua, oikaisen mahdollisen väärän mielikuvan: en ole mitenkään erityisen innokas jouluihminen. Suhteeni tuohon usein vuoden suurimmaksi juhlaksi nimettyyn tapahtumaan on vähintäänkin ristiriitainen. Se ensinnäkin tulee aina jotenkin liian nopeasti. En ehdi lähettää joulukortteja koskaan halpojen postimerkkien määräpäivään mennessä (en silti ole pystynyt luopumaan tavasta kokonaan enkä edes taida haluta luopua). Lahjat ehtivät piilotella paketeissaan monesti vain muutaman tunnin, koska huomaan vasta ehkä päivää ennen, että hyvänen aika, nuokin on vielä paketoimatta. Joka vuosi tuskastun kaupoissa ja ostoskeskuksissa siihen, että hiki valuu toppatakin kaulukselle. Ja joka vuosi ärsyynnyn siitä, että joululaulut alkavata kaikua siellä sun täällä jo marraskuun alussa ja telkkarin mainoksissa luodaan toinen toistaan idyllisempi...

Siitä on valtavasti aikaa, vuosikymmeniä, kun tyttö ja poika istuivat vierekkäin veneen penkillä. Isä kiskoi airoja voimakkain vedoin. Järven pinta aaltoili juuri sen verran, että kilometrin matka tuntui seikkailulta. Suurin seikkailu odotti kuitenkin määränpäässä, kun vene karahti maihin. Siellä oli itse asiassa vain tyhjä maakappale, jota peitti mustikanvarpumatto ja muutama puu, siinä vaiheessa vasta hento ja pikkuinen. Mutta se oli tytön ja pojan uusi mansikkapaikka, josta tuli ikuisesti osa heitä. Ensimmäiset vuodet olivat täynnä touhua ja toivoa, rakentamista ja raivaamista. Jäätävän kokoiset koneet raivasivat tien läpi metsän, ja veneen tehtäväksi jäivät vain kauppareissut kyläkauppaan ja venekin sai peräänsä kolmehevosvoimaisen perämoottorin. Tyttö oli aika ylpeä sinänsä vaatimattomista veneilytaidoistaan. Päivät olivat täynnä aurinkoa, Viisikoita ja mustikanmakuisia metsäretkiä, illat saunan kipakoita löylyjä ja makkaranpaistoa rantagrillillä. Ja muutamaa vuotta myöhemmin kort...

Joskus aikaisemmin tuollainen lupaus oli monien sarjojen lopputekstien seassa. Se taisi olla aikaa, jolloin kunnon cliffhangereita ei vielä kovin paljon käytetty, mutta katsojalle haluttiin vakuuttaa, että lisää herkkua on luvassa. En nyt kuitenkaan aio pohdiskella sarjojen syvintä olemusta, vaan tulossa taitaa olla ajatusten, aiheiden ja aasinsiltojen siskonmakkarasoppa, jonka sisällöstä en itsekään ole vielä ihan varma. Oman jatkokertomukseni episodien loppuun tuon otsikon lauseen voisi kyllä hyvinkin liittää. Eihän jatkuvuudessa sinänsä ole mitään vikaa, useimmiten se tarkoittaa ennustettavuutta ja turvaa hyvässä mielessä. Mutta kun jatkuvuus alkaa liittyä liian moneen sellaiseen asiaan, joista haluaisi päästä mahdollisimman pian eroon, se ei enää ole yhtään kivaa. Mansikkapaikan kohtalo on edelleen avoin, mutta se ovi tuntuu sulkeutuvan vääjäämättömästi. Suremisen aika on sitten myöhemmin. Kadonneen rauhan metsästäjät ovat edelleen liikkeellä, mutta hiukan rauhallisemmalla tempolla...