Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

  Varmaan ikinä aiemmin vuoden vaihtuminen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä kuin tänään. Eihän todellisuudessa huomenna mikään ole kovin eri tavalla kuin tänään, mutta alkava vuosi tuntuu puhtaalta, uudelta ja ehkä myös hitusen toivolta. Vuosi 2020 on ollut järisyttävä. Kun se alkoi, kukaan ei pahimmissa scifiunissakaan varmaan voinut arvata, mikä oli odottamassa. Kun omassa elämässä koronan lisäksi tapahtui asioita, jotka laittoivat sekä tunteet että arkielämän myllerrykseen, vuoden todellakin suo loppuvan. Mansikkapaikan viimeinen vuosi on ohi ja jäljellä on vain ikävä, mutta kadonnut rauha on edelleen löytämättä. Sen etsiminen jatkuu, vaikka vuoden numerot vaihtuvat. Radiossa puhellaan menneestä vuodesta: jäikö siitä muistoihin muutakin kuin korona. Totta kai jäi. Vaikka vuoden yleisfiilis on synkkä, mahtuu vuoteen helmihetkiä, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin. Ne olivat juuri niitä hetkiä, joiden avulla vuoden 2020 jaksoi rämpiä läpi. Niinpä päätin selata vuoden ku...

Selailin   pitkästä aikaa lukupäiväkirjaani, johon raapustelen jokaisesta lukemastani kirjasta muutaman sanan. Luulen, että ne kirjat, joiden pelkkä nimi palautti muistikuvia ja tunteita, ovat juuri niitä, jotka minun olikin hyvä lukea. En väitä, että ne olisivat parempia kuin jotkut muut kirjat. Minulle niiden tarinat kuitenkin olivat jotenkin erityisiä. Jonkun muun lista olisi varmaan ihan erilainen. Vastapainoksi löytyi monen monta kirjaa, joista minulla ei ollut pienitäkään aavistusta, mitä kansien väliin piiloutuu. Ehkä ne kuitenkin silloin joskus, kun olen ne lukenut, ovat olleet lukemisen arvoisia, koska en ole jättänyt niitä kesken. Tämän postauksen kirjoilla ei ole mitään yhteistä, ei genreä tai teemaa tai mitään muutakaan. Yhteistä on ainoastaan se, että ne ovat vieneet mukanaan tai herättäneet ajatuksia. Kun tulee tunne, että kulkee henkilöiden mukana, kirja ei voi olla huono. Postauksen otsikkokin saattaa johtaa vähän harhaan ja on vähän hassua alkaa avaamaan sitä. Ta...

Pakko kai on uskoa: jouluun on 18 päivää. Ei tunnu siltä. Ei tunnu ylipäätään siltä, että joulu olisi tulossa. Ja ennen kuin jatkan tätä joulun lähestymisen taivastelua, oikaisen mahdollisen väärän mielikuvan: en ole mitenkään erityisen innokas jouluihminen. Suhteeni tuohon usein vuoden suurimmaksi juhlaksi nimettyyn tapahtumaan on vähintäänkin ristiriitainen. Se ensinnäkin tulee aina jotenkin liian nopeasti. En ehdi lähettää joulukortteja koskaan halpojen postimerkkien määräpäivään mennessä (en silti ole pystynyt luopumaan tavasta kokonaan enkä edes taida haluta luopua). Lahjat ehtivät piilotella paketeissaan monesti vain muutaman tunnin, koska huomaan vasta ehkä päivää ennen, että hyvänen aika, nuokin on vielä paketoimatta. Joka vuosi tuskastun kaupoissa ja ostoskeskuksissa siihen, että hiki valuu toppatakin kaulukselle. Ja joka vuosi ärsyynnyn siitä, että joululaulut alkavata kaikua siellä sun täällä jo marraskuun alussa ja telkkarin mainoksissa luodaan toinen toistaan idyllisempi...

Siitä on valtavasti aikaa, vuosikymmeniä, kun tyttö ja poika istuivat vierekkäin veneen penkillä. Isä kiskoi airoja voimakkain vedoin. Järven pinta aaltoili juuri sen verran, että kilometrin matka tuntui seikkailulta. Suurin seikkailu odotti kuitenkin määränpäässä, kun vene karahti maihin. Siellä oli itse asiassa vain tyhjä maakappale, jota peitti mustikanvarpumatto ja muutama puu, siinä vaiheessa vasta hento ja pikkuinen. Mutta se oli tytön ja pojan uusi mansikkapaikka, josta tuli ikuisesti osa heitä. Ensimmäiset vuodet olivat täynnä touhua ja toivoa, rakentamista ja raivaamista. Jäätävän kokoiset koneet raivasivat tien läpi metsän, ja veneen tehtäväksi jäivät vain kauppareissut kyläkauppaan ja venekin sai peräänsä kolmehevosvoimaisen perämoottorin. Tyttö oli aika ylpeä sinänsä vaatimattomista veneilytaidoistaan. Päivät olivat täynnä aurinkoa, Viisikoita ja mustikanmakuisia metsäretkiä, illat saunan kipakoita löylyjä ja makkaranpaistoa rantagrillillä. Ja muutamaa vuotta myöhemmin kort...

Joskus aikaisemmin tuollainen lupaus oli monien sarjojen lopputekstien seassa. Se taisi olla aikaa, jolloin kunnon cliffhangereita ei vielä kovin paljon käytetty, mutta katsojalle haluttiin vakuuttaa, että lisää herkkua on luvassa. En nyt kuitenkaan aio pohdiskella sarjojen syvintä olemusta, vaan tulossa taitaa olla ajatusten, aiheiden ja aasinsiltojen siskonmakkarasoppa, jonka sisällöstä en itsekään ole vielä ihan varma. Oman jatkokertomukseni episodien loppuun tuon otsikon lauseen voisi kyllä hyvinkin liittää. Eihän jatkuvuudessa sinänsä ole mitään vikaa, useimmiten se tarkoittaa ennustettavuutta ja turvaa hyvässä mielessä. Mutta kun jatkuvuus alkaa liittyä liian moneen sellaiseen asiaan, joista haluaisi päästä mahdollisimman pian eroon, se ei enää ole yhtään kivaa. Mansikkapaikan kohtalo on edelleen avoin, mutta se ovi tuntuu sulkeutuvan vääjäämättömästi. Suremisen aika on sitten myöhemmin. Kadonneen rauhan metsästäjät ovat edelleen liikkeellä, mutta hiukan rauhallisemmalla tempolla...

Vaikka rakastankin pitkien tarinoiden kirjoittamista, tätä jatkokertomusta en olisi halunnut kirjoittaa. Sen ensimmäinen osa ilmestyi pari viikkoa sitten, ja silloin sitä reunusti vielä hentoinen keveys ja toive, että kaikki kuitenkin järjestyy. Nyt nuo reunukset ovat kuivuneet ja karisseet tarpeettomina lattialle. Mansikkapaikan kohtalo alkaa olla sinetöity ja jäljellä on vain kylmän virallisia toimia, joiden lopputulos näyttää aika selvältä. Henkinen irrottautuminen on jo alkanut. Mutta koska usein isot asiat tulevat rytinällä, case naapurin rummutus on saanut uusia synkkiä sävyjä. Nopeasti tehty äänieristys (kuinka ammattitaitoinen se sitten mahtoikaan olla) ei juurikaan muuttanut tilannetta ja rumpalityyppi pitää oikeutenaan harjoitella tuntikausia päivässä. Alun ystävälliset keskustelut päättyivät lopulta oven lyömiseen kiinni nenän edestä ja kehotukseen korjata oma asuntoni. Siinä sitten ihmettelin, että what, millä ihmeen logiikalla kukaan voi edes esittää tuollaista. Koska...

Pyyhin virtuaalisen pölyn blogini pinnalta. Tuijotan edellisen postauksen päivämäärää enkä oikein pysty uskomaan, että edellisestä kirjoituskerrasta on kolme viikkoa. Olen asettanut itselleni mihinkään kirjaamattoman tavoitteen, että julkaisen postauksen parin viikon välein. Ei voi olla niin, että aiheet loppuvat maailmasta. Päästäni ne näköjään voivat loppuakin. Ja kun olen yhtä aikaa itseni pomo ja työntekijä, vastaaminen siihen, miksen noudata deadlineja, on helppoa. Noita perusteluja päässäni riittää enemmän kuin aiheita. Näköjään. Koska edelleen aihevarastoni näyttää kuivahtaneelta, on pakko tyytyä ajankohtaiskatsaukseen. Ehkä onkin niin, että juuri se on syynä täydelliseen flown katoamiseen. Yhteinen illallinen. Peruttu. Ystäväilta. Peruttu. Italian tunti. Peruttu. Kalenterini on täynnä sanoja, mutta tyhjenee uhkaavasti sisällöltään. Tulee déjà vu jonnekin seitsemän kuukauden päähän. Päässä takoo ”voi hitto”! Eihän tämä mikään järisyttävä uutinen ole, ehkäpä enemmänkin jotain...