Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Siitä on valtavasti aikaa, vuosikymmeniä, kun tyttö ja poika istuivat vierekkäin veneen penkillä. Isä kiskoi airoja voimakkain vedoin. Järven pinta aaltoili juuri sen verran, että kilometrin matka tuntui seikkailulta. Suurin seikkailu odotti kuitenkin määränpäässä, kun vene karahti maihin. Siellä oli itse asiassa vain tyhjä maakappale, jota peitti mustikanvarpumatto ja muutama puu, siinä vaiheessa vasta hento ja pikkuinen. Mutta se oli tytön ja pojan uusi mansikkapaikka, josta tuli ikuisesti osa heitä. Ensimmäiset vuodet olivat täynnä touhua ja toivoa, rakentamista ja raivaamista. Jäätävän kokoiset koneet raivasivat tien läpi metsän, ja veneen tehtäväksi jäivät vain kauppareissut kyläkauppaan ja venekin sai peräänsä kolmehevosvoimaisen perämoottorin. Tyttö oli aika ylpeä sinänsä vaatimattomista veneilytaidoistaan. Päivät olivat täynnä aurinkoa, Viisikoita ja mustikanmakuisia metsäretkiä, illat saunan kipakoita löylyjä ja makkaranpaistoa rantagrillillä. Ja muutamaa vuotta myöhemmin kort...

Joskus aikaisemmin tuollainen lupaus oli monien sarjojen lopputekstien seassa. Se taisi olla aikaa, jolloin kunnon cliffhangereita ei vielä kovin paljon käytetty, mutta katsojalle haluttiin vakuuttaa, että lisää herkkua on luvassa. En nyt kuitenkaan aio pohdiskella sarjojen syvintä olemusta, vaan tulossa taitaa olla ajatusten, aiheiden ja aasinsiltojen siskonmakkarasoppa, jonka sisällöstä en itsekään ole vielä ihan varma. Oman jatkokertomukseni episodien loppuun tuon otsikon lauseen voisi kyllä hyvinkin liittää. Eihän jatkuvuudessa sinänsä ole mitään vikaa, useimmiten se tarkoittaa ennustettavuutta ja turvaa hyvässä mielessä. Mutta kun jatkuvuus alkaa liittyä liian moneen sellaiseen asiaan, joista haluaisi päästä mahdollisimman pian eroon, se ei enää ole yhtään kivaa. Mansikkapaikan kohtalo on edelleen avoin, mutta se ovi tuntuu sulkeutuvan vääjäämättömästi. Suremisen aika on sitten myöhemmin. Kadonneen rauhan metsästäjät ovat edelleen liikkeellä, mutta hiukan rauhallisemmalla tempolla...

Vaikka rakastankin pitkien tarinoiden kirjoittamista, tätä jatkokertomusta en olisi halunnut kirjoittaa. Sen ensimmäinen osa ilmestyi pari viikkoa sitten, ja silloin sitä reunusti vielä hentoinen keveys ja toive, että kaikki kuitenkin järjestyy. Nyt nuo reunukset ovat kuivuneet ja karisseet tarpeettomina lattialle. Mansikkapaikan kohtalo alkaa olla sinetöity ja jäljellä on vain kylmän virallisia toimia, joiden lopputulos näyttää aika selvältä. Henkinen irrottautuminen on jo alkanut. Mutta koska usein isot asiat tulevat rytinällä, case naapurin rummutus on saanut uusia synkkiä sävyjä. Nopeasti tehty äänieristys (kuinka ammattitaitoinen se sitten mahtoikaan olla) ei juurikaan muuttanut tilannetta ja rumpalityyppi pitää oikeutenaan harjoitella tuntikausia päivässä. Alun ystävälliset keskustelut päättyivät lopulta oven lyömiseen kiinni nenän edestä ja kehotukseen korjata oma asuntoni. Siinä sitten ihmettelin, että what, millä ihmeen logiikalla kukaan voi edes esittää tuollaista. Koska...

Pyyhin virtuaalisen pölyn blogini pinnalta. Tuijotan edellisen postauksen päivämäärää enkä oikein pysty uskomaan, että edellisestä kirjoituskerrasta on kolme viikkoa. Olen asettanut itselleni mihinkään kirjaamattoman tavoitteen, että julkaisen postauksen parin viikon välein. Ei voi olla niin, että aiheet loppuvat maailmasta. Päästäni ne näköjään voivat loppuakin. Ja kun olen yhtä aikaa itseni pomo ja työntekijä, vastaaminen siihen, miksen noudata deadlineja, on helppoa. Noita perusteluja päässäni riittää enemmän kuin aiheita. Näköjään. Koska edelleen aihevarastoni näyttää kuivahtaneelta, on pakko tyytyä ajankohtaiskatsaukseen. Ehkä onkin niin, että juuri se on syynä täydelliseen flown katoamiseen. Yhteinen illallinen. Peruttu. Ystäväilta. Peruttu. Italian tunti. Peruttu. Kalenterini on täynnä sanoja, mutta tyhjenee uhkaavasti sisällöltään. Tulee déjà vu jonnekin seitsemän kuukauden päähän. Päässä takoo ”voi hitto”! Eihän tämä mikään järisyttävä uutinen ole, ehkäpä enemmänkin jotain...

Kirjoittaminen on kuin hengitystä, luonnollista ja välttämätöntä. Luin jokin aika sitten jonkun kirjailijan haastattelusta suunnilleen tuon sisältöisen ajatuksen. En muista, kenen, mutta se ei olekaan oleellista. Kommentti on. Se jotenkin vaan osui maaliin. Onhan se vähän mahtipontinen – hengittämättä ei voi elää, mutta kirjoittamatta voi. Vaikka se olisikin aika ikävää elämää. En muista, minkä ikäinen olin, kun opin kirjottamaan ja lukemaan. Melkein kouluikäinen, luulisin, joten mikään kirjoittamisen ihmelapsi en ollut. Mutta ennen kuin opin nuo taidot, opin keksimään tarinoita, omia hupsuja polveilevia tarinoita, joilla sitten viihdytin ympärilläni olevia ihmisiä. Hulluin taisi olla tarina pitsilaukusta, jota kehittelin koko pitkän automatkan sukulaisvierailulle Pohjanmaalle. Mitään muistikuvaa ei kuitenkaan ole, mitä tuolle varsin oudolle päähenkilölle matkan varrella tapahtui. Kirjoituskone! Sedälläni oli oikea kirjoituskone, ja se oli minusta maailman ihmeellisin esine, joka t...

Syyskuun ensimmäinen päivä. Huomenna. Se tuijottelee minua kalenterista isoin silmin. Syksy siis alkaa virallisesti ja kesä, jonka alkamista odotin (ja varmaan moni muukin) ristiriitaisin ja jopa pelonsekaisin tuntein, on ohi. Ihan oikea kesä, johon mahtuivat (melkein) kaikki ne asiat, joita kesään kuuluu. Syksyn alkaminen on aina ollut minulle jotenkin erityistä aikaa. Se on enemmän alku kuin uusi vuosi, joka hujahtaa keskellä kaamosta ohi samalla tavalla ja yhtä nopeasti kuin sen kunniaksi ammutut ilotulitusraketit. Syksy sen sijaan on täynnä uusia suunnitelmia ja odotusta. Ensimmäiset muistikuvat syksyn erityisyydestä ovat ensimmäisiltä kouluvuosilta. Uudet koulukirjat tuoksuivat ihanilta ja kaupasta sai lukujärjestyksiä, joiden hienoudesta ja määrästä kilpailtiin kavereiden kanssa. Niihin sitten raapustettiin opettajan antama lukujärjestys. Se oli varmaan elämäni ensimmäinen oikea suunnitelma. Tuntui isolta. Kun ikävuosi alkoi kahdella numerolla, kouluvuoden alkamiseen alko...

En voinut vastustaa kiusausta kloonata otsikkoa puolentoista vuoden takaa. Silloin pohdiskelin kevyellä otteella liikunnan jos en nyt ihan syvintä olemusta, niin jotain sinne päin:   Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa - Vai onko pakko? Uusi otsikko ei kuitenkaan ole ihan tarkka klooni. Loppuosa oli aiemmin kysymys, nyt se on toteamus. Ja aihekaan ei ole tällä kertaa sellainen, että sitä voisi käsitellä kovin kevyellä otteella. Yritän kuitenkin vältellä tolkutonta synkistelyä, koska siitä pitää media huolen. Nyt varmaan moni jo arvaa, mistä kirjoitan. Kirjoitan siitä, mistä en oikeastaan tykkää kirjoittaa. Siitä, että korona uhittelee taas. Tai ainakin median otsikoiden mukaan. Taas. Kun aamulla avasin netin (ehkä sekään ei ole kovin viisasta), yksi otsikko kirkui jonkin matemaattisen laskentakaavan tuottamaa skenaariota, joka alkoi oudosti näyttää Ruotsilta. Sen verran olen kuitenkin oppinut suhtautumaan noihin klikkauksia aneleviin otsikoihin, etten anna niiden nostaa sykettäni ainak...