Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Etusormi naputtaa hiirtä, pyyhin ties kuinka monetta kertaa sanat pois näytöltä ja mielestä, ne tuntuvat latteilta ja vähän typeriltä. Ei minulla ole tyhjän paperin kammoa, ei ole koskaan ollut. Kirjoittaminen on aina ollut vaivatonta, kuin äänetöntä puhetta tai ajatuksenvirtaa. Ajattelen kuitenkin niin, että blogipostauksissa pitäisi olla jonkinlainen punainen lanka, edes vaaleanpunainen. Nyt ei ole edes väritöntä lankaa. Ehkä siis yritän kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa tai siellä pyörii, ja toivon, että siitä syntyy sanoja ja lauseita, joita lukijakin ymmärtää. Keväällä, kun maailma oli vielä paljon pahemmin sekaisin kuin nyt, otsikot kirkuivat, että kesä on peruttu. Tuolloin tuntui, että toimittajat kilpailivat siitä, kuka pystyy väsäämään hätkähdyttävimmän otsikon. Ei ollut ehkä ihan loppuun asti mietitty, miten nuo otsikot vaikuttivat ihmisiin, jotka muutenkin rämpivät epävarmuuden suossa. Olihan se aikamoinen ”uutinen”, kun ihmiset odottivat vain oudon maailman muuttu...

Sade raidoittaa ikkunan ja ääriviivat sen takana muuttuvat sumeiksi. Lämpömittari yrittää kovasti saavuttaa 15 asteen rajan, ei onnistu. Naapuritalon pihalle on syntynyt pienen lammen kokoinen lätäkkö, jonka pinnan pisarat rytmikkäästi rikkovat. Ja minulla on kuumetta. Ei onneksi sen vaarallisempaa kuin matkakuumetta. Pyörittelen karttapalloa ja haen paikkoja, joista tulee lämmin olo. Päätän lähteä mielikuvitusmatkalle niihin kaupunkeihin, joita eniten ikävöin. Valotaululle ilmestyy Berliinin kohdalle teksti Boarding. Nostan repun selkään ja menen jonoon, joka kiemurtelee hitaasti putkeen. Suljen silmät, kun kone lähtee nousukiitoon. Berliini on ensimmäisestä käynnistä lähtien tuntunut kaupungilta, jossa mennyt ja nykyisyys kulkevat käsi kädessä. Vaikka kaupungin henki on kevyt, vuosikymmenten tummat sävyt värjäävät sitä. Eikä se ole paha asia, ei lainkaan. Se antaa kaupungille syvyyttä, ja ehkä juuri siksi se on kaupunki, joka jättää lähtemättömän jäljen. Koska tällä kerta...

Aamuyöllä jyrähtelee ukkonen, jossain kaukana, unen rajamailla. Hätkähdän hereille, kun pamahtaa niin lujaa, että maa tärisee, sitten sataa, sataa ja sataa, on kuin kattoon paukuteltaisiin tuhansia nauloja. Kun hiljenee, nukahdan uudelleen kunnes näytelmä alkaa uudelleen, salamat välähtelevät, lasken ja odotan jyrinää, jotta tiedän kuinka monen kilometrin päässä ukkonen on. Tuntien päästä aurinko tulee esiin, se on niin kuuma, että ennusteet tulevasta helteestä on helppo uskoa. Olen yli kahdeksaan kuukauteen matkustanut kotoa kauemmas kuin 50 kilometrin päähän. Se on outoa, koska normaalisti olisin tuon ajan kuluessa matkustanut varmaan ainakin pari kertaa tuhansien kilometrien päähän. Ehkä siksi tuntuu erityiseltä, vähän juhlalliseltakin. Silti kaikki on niin tuttua, kuin vain voi olla paikassa, jossa on viettänyt kesiä vuosikymmeniä. Yksi pienenpieni asia oli kuitenkin toisin. Oikeastaan ihan mitätön asia, mutta siitä tuli erityinen. Vanhan radion edellisvuotiset paristot...

Auringon säteet siivilöityvät tuoreenvihreiden lehtien välistä ja kuvioivat pöydän valon ja varjon tanssilla. Edessäni tuoksuu iso muki lattea ja vieressäni istuu pikkuinen paras ystäväni ja puristaa valtavaa munkkirinkilää kaksin käsin. Sanoo: Ota kuva! Ja tietenkin otan, tämä on hetki, joka todellakin on ikuistamisen arvoinen. On ensimmäinen kesäkuuta ja vihdoin, hiljaisen ja epätietoisen kevään jälkeen, istumme kahvilan terassilla. On meitä muitakin kuin me kaksi, mutta pienen pojan sokeriset ja nauravat kasvot vievät koko huomioni. Pari päivää myöhemmin tapaan ystäväni, jota en ole tavannut yli kolmeen kuukauteen. Vaikka olemme olleet olemassa toisillemme somen kautta, on ihan eri asia nähdä toisen kasvot, kuulla ääni, puhua, nauraa. Vaikka tekee mieli halata, emme tietenkään tee niin, mutta ei se haittaa. Istumme terassilla, on lounasaika, monesta ravintolasta leijailevat tuoksut sekoittuvat houkuttelevasti, aurinko melkein polttaa niskaa. Ei edes tule mieleen, etteikö oli...

Meren sinisyys syvenee lumoavasti. Ensin se on turkoosia, läpikuultavaa, sitten häikäisevän kirkasta sinistä ja lopulta syvänsinistä kuin vastasyntyneen lapsen silmät. Aurinko laskee vuorten taakse. Keltainen loiste katoaa vähitellen, muuttuu oranssiksi ja lopulta taivas on tulenpunainen. Tummuva yö on kuin lämmin peite. Kapealla kujalla on eriparisia pöytiä ja tuoleja, hiukan vinossa. Ja silti niin vastustamattoman kutsuvia. Tuoksusta on vaikea erottaa, mistä kaikesta se koostuu. Valkosipulista, yrteistä, oliiviöljystä, tuoreesta leivästä. Oliivipuulehdossa laulavat kaskaat, kuiva maa pölyää askelten alla. Vanha mies tulee vastaan, katsoo ensin varovasti ja sitten tervehtii. Kun avaan aamulla parvekkeen oven, lämpö ottaa vastaan, toivottaa tervetulleeksi päivään, jonka seikkailut ovat vielä edessä. Tämä on Kreikka, ystäväni. Ensin ajattelin, että nyt ei ehkä ole paras mahdollinen aika kirjoittaa matkoista, maista, joista on tullut tärkeitä ja rakkaita. Sitten a...

Nämä tarinat eivät ole totta. Ehkä Arvo ja Aili eivät koskaan tavanneetkaan. Tai jos tapasivat, he istuvat nyt yhteisen iltateen äärellä. Ehkä Elmeri istuu isänsä kainalossa, joka kertoo, että ei mitään hätää. Ehkä Pirkko ja Reino asuvatkin lähellä toisiaan ja ovat iltakävelyllä meren rannassa. Ja ehkä Laila avaa radion oikealla hetkellä ja sieltä tulee hänen lempikappaleensa. Mutta ne voisivat olla totta. *** Arvon mieli on raskas. Raskas se on ollut jo välillä aiemminkin. Tunnistaako Aili? Näkyykö sen silmistä oivallus vai ovatko ne tyhjät? Silloin Arvo on vain ottanut Ailin syliinsä, silittänyt, puhunut hiljaa. On tuntunut, että Aili ymmärtää kosketuksen, käden lämmön. Nyt Arvon on pakko yrittää työntää tunteet syvälle, jonnekin, josta ne saavat tulla vasta, kun hän on taas takaisin hiljaisessa kodissa. Hoitaja on asettanut Ailin ikkunan ääreen. Sanonut, että Arvo tulee. Aili yrittää pinnistää muistiaan ja sitten hän muistaa, totta kai Arvo. Hänen Arvonsa. Mutta m...

Nyt kun ihmisten on ollut pakko olla erossa toisistaan, kaukana ainakin fyysisesti, kummallisella tavalla kirkastuu se oikeastaan itsestään selvä asia, että ihminen on oikeastaan kunnolla olemassa vain suhteessa muihin ihmisiin. Sana yksinäisyyskin itse asiassa tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu jotain – toiset ihmiset – sekin siis määritellään suhteena muihin ihmisiin. Ja vaikka yksin oleminen voi olla rauhoittavaa, nautinnollista ja melkein meditatiivista, se useimmiten on silloin vapaaehtoista, jolloin voi itse päättää, milloin on jälleen aika lähteä muiden joukkoon. Viime kuukausina yksin oleminen ei ole ollut vapaaehtoista ja siksi se on saanut outoja ja tummia sävyjä. Koska tällä kertaa ei ollut aikomus kirjoittaa koronasta ja sen aiheuttamista murheista, en ala pyöritellä teemaa yhtään syvällisemmin. Tarkoitus on kirjoittaa kirjoista. Sellaisista kirjoista, joissa ihmiset ovat lähellä toisiaan, joissa elämisen syvin olemus näyttäytyy ihmisten välisissä suhteissa. Ei aina...