Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Aamuyöllä jyrähtelee ukkonen, jossain kaukana, unen rajamailla. Hätkähdän hereille, kun pamahtaa niin lujaa, että maa tärisee, sitten sataa, sataa ja sataa, on kuin kattoon paukuteltaisiin tuhansia nauloja. Kun hiljenee, nukahdan uudelleen kunnes näytelmä alkaa uudelleen, salamat välähtelevät, lasken ja odotan jyrinää, jotta tiedän kuinka monen kilometrin päässä ukkonen on. Tuntien päästä aurinko tulee esiin, se on niin kuuma, että ennusteet tulevasta helteestä on helppo uskoa. Olen yli kahdeksaan kuukauteen matkustanut kotoa kauemmas kuin 50 kilometrin päähän. Se on outoa, koska normaalisti olisin tuon ajan kuluessa matkustanut varmaan ainakin pari kertaa tuhansien kilometrien päähän. Ehkä siksi tuntuu erityiseltä, vähän juhlalliseltakin. Silti kaikki on niin tuttua, kuin vain voi olla paikassa, jossa on viettänyt kesiä vuosikymmeniä. Yksi pienenpieni asia oli kuitenkin toisin. Oikeastaan ihan mitätön asia, mutta siitä tuli erityinen. Vanhan radion edellisvuotiset paristot...

Auringon säteet siivilöityvät tuoreenvihreiden lehtien välistä ja kuvioivat pöydän valon ja varjon tanssilla. Edessäni tuoksuu iso muki lattea ja vieressäni istuu pikkuinen paras ystäväni ja puristaa valtavaa munkkirinkilää kaksin käsin. Sanoo: Ota kuva! Ja tietenkin otan, tämä on hetki, joka todellakin on ikuistamisen arvoinen. On ensimmäinen kesäkuuta ja vihdoin, hiljaisen ja epätietoisen kevään jälkeen, istumme kahvilan terassilla. On meitä muitakin kuin me kaksi, mutta pienen pojan sokeriset ja nauravat kasvot vievät koko huomioni. Pari päivää myöhemmin tapaan ystäväni, jota en ole tavannut yli kolmeen kuukauteen. Vaikka olemme olleet olemassa toisillemme somen kautta, on ihan eri asia nähdä toisen kasvot, kuulla ääni, puhua, nauraa. Vaikka tekee mieli halata, emme tietenkään tee niin, mutta ei se haittaa. Istumme terassilla, on lounasaika, monesta ravintolasta leijailevat tuoksut sekoittuvat houkuttelevasti, aurinko melkein polttaa niskaa. Ei edes tule mieleen, etteikö oli...

Meren sinisyys syvenee lumoavasti. Ensin se on turkoosia, läpikuultavaa, sitten häikäisevän kirkasta sinistä ja lopulta syvänsinistä kuin vastasyntyneen lapsen silmät. Aurinko laskee vuorten taakse. Keltainen loiste katoaa vähitellen, muuttuu oranssiksi ja lopulta taivas on tulenpunainen. Tummuva yö on kuin lämmin peite. Kapealla kujalla on eriparisia pöytiä ja tuoleja, hiukan vinossa. Ja silti niin vastustamattoman kutsuvia. Tuoksusta on vaikea erottaa, mistä kaikesta se koostuu. Valkosipulista, yrteistä, oliiviöljystä, tuoreesta leivästä. Oliivipuulehdossa laulavat kaskaat, kuiva maa pölyää askelten alla. Vanha mies tulee vastaan, katsoo ensin varovasti ja sitten tervehtii. Kun avaan aamulla parvekkeen oven, lämpö ottaa vastaan, toivottaa tervetulleeksi päivään, jonka seikkailut ovat vielä edessä. Tämä on Kreikka, ystäväni. Ensin ajattelin, että nyt ei ehkä ole paras mahdollinen aika kirjoittaa matkoista, maista, joista on tullut tärkeitä ja rakkaita. Sitten a...

Nämä tarinat eivät ole totta. Ehkä Arvo ja Aili eivät koskaan tavanneetkaan. Tai jos tapasivat, he istuvat nyt yhteisen iltateen äärellä. Ehkä Elmeri istuu isänsä kainalossa, joka kertoo, että ei mitään hätää. Ehkä Pirkko ja Reino asuvatkin lähellä toisiaan ja ovat iltakävelyllä meren rannassa. Ja ehkä Laila avaa radion oikealla hetkellä ja sieltä tulee hänen lempikappaleensa. Mutta ne voisivat olla totta. *** Arvon mieli on raskas. Raskas se on ollut jo välillä aiemminkin. Tunnistaako Aili? Näkyykö sen silmistä oivallus vai ovatko ne tyhjät? Silloin Arvo on vain ottanut Ailin syliinsä, silittänyt, puhunut hiljaa. On tuntunut, että Aili ymmärtää kosketuksen, käden lämmön. Nyt Arvon on pakko yrittää työntää tunteet syvälle, jonnekin, josta ne saavat tulla vasta, kun hän on taas takaisin hiljaisessa kodissa. Hoitaja on asettanut Ailin ikkunan ääreen. Sanonut, että Arvo tulee. Aili yrittää pinnistää muistiaan ja sitten hän muistaa, totta kai Arvo. Hänen Arvonsa. Mutta m...

Nyt kun ihmisten on ollut pakko olla erossa toisistaan, kaukana ainakin fyysisesti, kummallisella tavalla kirkastuu se oikeastaan itsestään selvä asia, että ihminen on oikeastaan kunnolla olemassa vain suhteessa muihin ihmisiin. Sana yksinäisyyskin itse asiassa tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu jotain – toiset ihmiset – sekin siis määritellään suhteena muihin ihmisiin. Ja vaikka yksin oleminen voi olla rauhoittavaa, nautinnollista ja melkein meditatiivista, se useimmiten on silloin vapaaehtoista, jolloin voi itse päättää, milloin on jälleen aika lähteä muiden joukkoon. Viime kuukausina yksin oleminen ei ole ollut vapaaehtoista ja siksi se on saanut outoja ja tummia sävyjä. Koska tällä kertaa ei ollut aikomus kirjoittaa koronasta ja sen aiheuttamista murheista, en ala pyöritellä teemaa yhtään syvällisemmin. Tarkoitus on kirjoittaa kirjoista. Sellaisista kirjoista, joissa ihmiset ovat lähellä toisiaan, joissa elämisen syvin olemus näyttäytyy ihmisten välisissä suhteissa. Ei aina...

Tämän postauksen otsikko on ollut valmiina pitkään. Siihen se on sitten jäänytkin. Kirjoittamisen raaka-aineet, sanat, ajatukset ja ideat, ovat kuivuneet niin kuin kaapin perukoille unohtuneet mausteet. Sanasoppa on mössääntynyt epämääräiseksi sotkuksi. Nyt kuitenkin yritän saada jotain edes vähän jäsentynyttä ajatuksenjuoksua aikaiseksi. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, mistä koko maailma kirjoittaa ja puhuu, mutta en ole siinä suhteessa poikkeus: myös oma pääni askartelee koronan maailmassa. Kolme viikkoa. Kolme viikkoa maailmassa, jota ei ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja edessä on vielä toiset ja varmaan kolmannetkin kolme viikkoa. Jossain jutussa sanottiin, että tähän tottuu. Ei tähän totu. Tai ehkä joku, joku muu kuin minä. Välillä tuntuu, että haalistun, kutistun ja hiljenen. Kuljen tyhjiä katuja ja toivon, etten kohtaisi ketään. Katson kelloa ja luulen, että se on pysähtynyt. Onneksi välillä on kuitenkin päiviä, jolloin kellon viisarit liikkuvat normaalist...

Vain vähän yli viikko sitten maailma muuttui. Ei odottamatta eikä rytinällä, mutta tavallaan kuitenkin. Lukuun ottamatta niitä, jotka elävät täydessä mediapimennossa, jokainen osasi odottaa sitä. Varmaan lukematon määrä silmäpareja istui melkein henkeä pidättäen television ääressä, kun hallitus pahasti myöhässä marssi paikalle ja alkoi luetella numerojärjestyksessä asioita, jotka olisivat eri tavalla kuin eilen. Meillä näitä silmäpareja oli paikalla kolmet, neljännet onneksi olivat kiinnostuneempia ninjoista ja legotorneista. Kun tapahtuu jotain isoa ja odottamatonta, kestää aikansa, ennen kuin viesti menee sen verran perille, että alkaa ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen. Ja eri ihmisryhmille erikseen. Media alkoi pursuillla tarinoita anarkistipapoista ja -mummoista, jotka olivat päättäneet viis veisata moisista rajoituksista. Päivä päivältä näitä uhkarohkeustarinoita alkaa olla vähemmän. On pakko hyväksyä, että nyt taitaa olla tosi kyseess...