Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Meren sinisyys syvenee lumoavasti. Ensin se on turkoosia, läpikuultavaa, sitten häikäisevän kirkasta sinistä ja lopulta syvänsinistä kuin vastasyntyneen lapsen silmät. Aurinko laskee vuorten taakse. Keltainen loiste katoaa vähitellen, muuttuu oranssiksi ja lopulta taivas on tulenpunainen. Tummuva yö on kuin lämmin peite. Kapealla kujalla on eriparisia pöytiä ja tuoleja, hiukan vinossa. Ja silti niin vastustamattoman kutsuvia. Tuoksusta on vaikea erottaa, mistä kaikesta se koostuu. Valkosipulista, yrteistä, oliiviöljystä, tuoreesta leivästä. Oliivipuulehdossa laulavat kaskaat, kuiva maa pölyää askelten alla. Vanha mies tulee vastaan, katsoo ensin varovasti ja sitten tervehtii. Kun avaan aamulla parvekkeen oven, lämpö ottaa vastaan, toivottaa tervetulleeksi päivään, jonka seikkailut ovat vielä edessä. Tämä on Kreikka, ystäväni. Ensin ajattelin, että nyt ei ehkä ole paras mahdollinen aika kirjoittaa matkoista, maista, joista on tullut tärkeitä ja rakkaita. Sitten a...

Nämä tarinat eivät ole totta. Ehkä Arvo ja Aili eivät koskaan tavanneetkaan. Tai jos tapasivat, he istuvat nyt yhteisen iltateen äärellä. Ehkä Elmeri istuu isänsä kainalossa, joka kertoo, että ei mitään hätää. Ehkä Pirkko ja Reino asuvatkin lähellä toisiaan ja ovat iltakävelyllä meren rannassa. Ja ehkä Laila avaa radion oikealla hetkellä ja sieltä tulee hänen lempikappaleensa. Mutta ne voisivat olla totta. *** Arvon mieli on raskas. Raskas se on ollut jo välillä aiemminkin. Tunnistaako Aili? Näkyykö sen silmistä oivallus vai ovatko ne tyhjät? Silloin Arvo on vain ottanut Ailin syliinsä, silittänyt, puhunut hiljaa. On tuntunut, että Aili ymmärtää kosketuksen, käden lämmön. Nyt Arvon on pakko yrittää työntää tunteet syvälle, jonnekin, josta ne saavat tulla vasta, kun hän on taas takaisin hiljaisessa kodissa. Hoitaja on asettanut Ailin ikkunan ääreen. Sanonut, että Arvo tulee. Aili yrittää pinnistää muistiaan ja sitten hän muistaa, totta kai Arvo. Hänen Arvonsa. Mutta m...

Nyt kun ihmisten on ollut pakko olla erossa toisistaan, kaukana ainakin fyysisesti, kummallisella tavalla kirkastuu se oikeastaan itsestään selvä asia, että ihminen on oikeastaan kunnolla olemassa vain suhteessa muihin ihmisiin. Sana yksinäisyyskin itse asiassa tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu jotain – toiset ihmiset – sekin siis määritellään suhteena muihin ihmisiin. Ja vaikka yksin oleminen voi olla rauhoittavaa, nautinnollista ja melkein meditatiivista, se useimmiten on silloin vapaaehtoista, jolloin voi itse päättää, milloin on jälleen aika lähteä muiden joukkoon. Viime kuukausina yksin oleminen ei ole ollut vapaaehtoista ja siksi se on saanut outoja ja tummia sävyjä. Koska tällä kertaa ei ollut aikomus kirjoittaa koronasta ja sen aiheuttamista murheista, en ala pyöritellä teemaa yhtään syvällisemmin. Tarkoitus on kirjoittaa kirjoista. Sellaisista kirjoista, joissa ihmiset ovat lähellä toisiaan, joissa elämisen syvin olemus näyttäytyy ihmisten välisissä suhteissa. Ei aina...

Tämän postauksen otsikko on ollut valmiina pitkään. Siihen se on sitten jäänytkin. Kirjoittamisen raaka-aineet, sanat, ajatukset ja ideat, ovat kuivuneet niin kuin kaapin perukoille unohtuneet mausteet. Sanasoppa on mössääntynyt epämääräiseksi sotkuksi. Nyt kuitenkin yritän saada jotain edes vähän jäsentynyttä ajatuksenjuoksua aikaiseksi. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, mistä koko maailma kirjoittaa ja puhuu, mutta en ole siinä suhteessa poikkeus: myös oma pääni askartelee koronan maailmassa. Kolme viikkoa. Kolme viikkoa maailmassa, jota ei ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja edessä on vielä toiset ja varmaan kolmannetkin kolme viikkoa. Jossain jutussa sanottiin, että tähän tottuu. Ei tähän totu. Tai ehkä joku, joku muu kuin minä. Välillä tuntuu, että haalistun, kutistun ja hiljenen. Kuljen tyhjiä katuja ja toivon, etten kohtaisi ketään. Katson kelloa ja luulen, että se on pysähtynyt. Onneksi välillä on kuitenkin päiviä, jolloin kellon viisarit liikkuvat normaalist...

Vain vähän yli viikko sitten maailma muuttui. Ei odottamatta eikä rytinällä, mutta tavallaan kuitenkin. Lukuun ottamatta niitä, jotka elävät täydessä mediapimennossa, jokainen osasi odottaa sitä. Varmaan lukematon määrä silmäpareja istui melkein henkeä pidättäen television ääressä, kun hallitus pahasti myöhässä marssi paikalle ja alkoi luetella numerojärjestyksessä asioita, jotka olisivat eri tavalla kuin eilen. Meillä näitä silmäpareja oli paikalla kolmet, neljännet onneksi olivat kiinnostuneempia ninjoista ja legotorneista. Kun tapahtuu jotain isoa ja odottamatonta, kestää aikansa, ennen kuin viesti menee sen verran perille, että alkaa ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen. Ja eri ihmisryhmille erikseen. Media alkoi pursuillla tarinoita anarkistipapoista ja -mummoista, jotka olivat päättäneet viis veisata moisista rajoituksista. Päivä päivältä näitä uhkarohkeustarinoita alkaa olla vähemmän. On pakko hyväksyä, että nyt taitaa olla tosi kyseess...

Ensin se oli vain ohimenevä uutinen, pieni piste kartalla jossain hyvin kaukana. Asia, joka vilahteli keskusteluissa pienempänä kuin etuajassa puhjenneet kirsikankukat. Jossain Kiinan maakunnassa, jonka nimi ei aiemmin ollut tuttu, joku oli saanut tartunnan torilla, jossa myytiin eläviä ja kuolleita eläimiä. Siis jotain, joka nyt ei millään voisi tapahtua täällä. Silloin ei kukaan arvannut. Eikä ehkä vielä silloinkaan, kun Kiinassa alettiin eristää kaupunkeja ja sulkea julkisia liikennevälineitä. Uutisissa haastateltiin vaihto-opiskelijoita, jotka miettivät, pitäisikö palata kotiin. Mutta ei hätää. Sitten tuli Lappiin revontulituristi, joka napattiin saman tien talteen, hoidettiin kuntoon ja lähettiin takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin. Kaikki siis hyvin. Kun Pohjois-Italiasta alkoi kuulua uutisia supertartuttajasta ja kaupunkien eristämisestä, tuli ensimmäisen kerran olo, että mitä oikein on tapahtumassa. Vielä muutama viikko sitten olimme melkein varmoja, e...

Mä en vaan kestä sitä Kerttua. No mitä nyt taas? No kato, ne Juhanin synttärit. Mä huomasin, kun se skannasi mun kattaukseni ja oikein näin, kuinka se ajatteli, että ei se taaskaan ole osannut valita liinaa ja serviettejä väri väriin. Mitä sä siitä välität. Et ois kutsunu koko muijaa. No kun se on mun veljen vaimo, ei kai sitä voi olla kutsumatta. No niin joo. Mennääks uimaan? Kun aloitin uudelleen uintiharrastuksen, en muistanut, kuinka herkullinen paikka höyrysauna on. Herkullinen se on jo itsessään. Kun kuuluu vain humina, kun pehmeä höyry sakenee ja lämpö kietoutuu lempeänä ympärille, hetkeen voisi jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ja usein jäänkin, aika pitkäksi. Joskus koko sauna on vain yksin minun, mutta useimmiten minulla on seuraa, välillä yhtä hiljaista kuin itsekin olen, välillä kovinkin äänekästä. Höyry luo kuitenkin kummallisen illuusion, että on kaksin kaverin kanssa tai ei ainakaan kuuloetäisyydellä. Niinpä olen kuullut hauskoja, hämmentäviä ja surul...