Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Italiaan rakastuin ensikohtaamisella. Espanjan kanssa olen ystävystynyt vähitellen, joka tapaamisella aina hiukan enemmän. Nyt voin sanoa, että siitä on tullut rakas ystävä. Siitä yhtenä todisteena on se, että aloitin kielen opiskelun viime syksynä ja olen innoissani joka kerta, kun huomaan ymmärtäväni edes hiukan espanjankielisten sarjojen tai elokuvien puhetta. Ensikohtaaminen manner-Espanjan kanssa tapahtui kauan sitten, joskus 1990-luvulla Aurinkorannikolla (ei kovin eksoottinen valinta, mutta helppo). Oli helmikuu – ja tietysti talviaika sielläkin – mutta olin yltiöoptimisti ja pakkasin mukaan lähinnä sortseja ja puuvillapaitoja ja saman setin tyttärelle. Aurinkorannikolla oli kyllä aurinkoa, mutta lämpötila pysytteli sen verran alhaalla, että rannalla oli pelkästään tuuli ja hiekkaa. Vaikka olihan sekin paljon enemmän kuin pimeä sydäntalvi Suomessa. Ehkä ikimuistoisin tapahtuma kuitenkin oli päiväreissu Granadaan ja Alhambran linnaan. Kun vaeltelimme linnan komealla sisäpi...

Kun hiljaisuus on sitä, että minä hetkenä hyvänsä sen rikkoo ääni, jota ei pitäisi kuulua, joka saa aistit valppaiksi, hengityksen tihentymään. Hengenveto, kolahdus. Kun pimeys on sitä, että kalvakkaassa kuunvalossa se ei olekaan vain pimeyttä, vaan huoneen nurkassa on jotain, jonka ei pitäisi olla siinä. Kun et olekaan turvassa pimeydessä. Kun et tiedä, tapahtuiko jokin todella vai kuvittelitko vain. Kun tajuat, että jokin on ihan väärin, mutta et tiedä mikä. Kun yrität ymmärtää, mitä oikein tapahtui, mutta avaat koko ajan vääriä ovia. Miksi ihmeessä on niin koukuttavaa aina välillä sukeltaa tällaisiin tunnelmiin? En osaa vastata enkä lähde asiaa sen kummemmin pohtimaan, koska tuskin osaisin silloinkaan vastata. Niihin kuitenkin pääsee helposti, avaamalla sopivan kirjan. Vaikka pidän monenlaisista kirjoista, aika säännöllisin väliajoin valitsen sellaisen, joka saa aikaan väristyksiä ainakin, jos sen kaikkein hurjimman kohdan sattuu lukemaan yön pimeydessä, vain pienen lukulamp...

Sade alkoi yllättäen, isoina jääkylminä pisaroina, joita tuntui tulevan sekä ylhäältä että sivuilta. Pipo oli hetken kuluttua kuin ämpärissä lionnut lattiamoppi, toppatakki alkoi antaa periksi, se imi vettä kuin pesusieni eikä ehkä tarvitse kuvata, mitä sen alla olevalle vaatekerralle tapahtui. (Voi näitä urbaaneja kevyttoppatakkeja, jotka on varmaan suunniteltu aivan johonkin muuhun kuin ulkoiluun.) Mutta koska lenkki oli jo melkein puolivälissä, mitä suotta kääntyä takaisin. Jos olisin tiennyt, että sade yltyy yhä raivokkaammaksi piiskaamiseksi, olisin ehkä kääntynyt tai noussut ensimmäiseen bussiin, ihan mihin vain. Lopputuloksena palasin kotiin itkun ja raivon sekaisessa mielentilassa, riisuin litimärät vaatteet mytyksi esteisen lattialle, keitin tulikuumaa teetä ja kääriydyin sohvalle torkkupeittoon. Niin tai näin, eihän näin pitänyt tapahtua, piti olla pilvinen, mutta kuiva päivä. Kerrankin. Onneksi en ole laskenut tammikuun sadepäivien määrää – tulos olisi varmaan aih...

Vuosi kirjotetaan jälleen uusilla numeroilla. Uusi vuosikymmen on alkanut. Vaikka se ei oikeastaan tarkoita sen enempää kuin mikään muukaan vaihtuva vuosi, pää liittää siihen jotain isompaa. Ehkä siksi, että historian tapahtumia, musiikkigenrejä ja muotisuuntauksia on tapana niputtaa vuosikymmenien mukaan. Joka tapauksessa uusi vuosikymmen tuntuu aloittavan jotain uudempaa kuin tavallinen vuoden vaihtuminen. Luin Facebookista muutaman kaverin pohdiskeluja menneestä ja tulevasta. Hienoja kirjoituksia, jotka saivat itsenikin palaamaan aikaan kymmenen vuotta sitten ja siitä pikkuhiljaa nykypäivään. Erityisesti ystäväni Markon mitään peittelemätön pohdiskelu meni ihon alle: kaikki ne jättimäiset isot asiat, surulliset ja iloiset, joita vuosikymmeneen mahtui. Oma pohdiskeluni on toistaiseksi vielä vähän hahmotonta, tuokioita sieltä täältä, tapahtumien virtaa. Niinpä annan sen kypsyä ja kirjoitan siitä ehkä vain itselleni. Nyt siis hyppy aivan toisenlaisiin ajatuskulkuihin, johon ...

En taida olla ihan aito kaamosmasentuja. Onnistun välillä jopa nauttimaan elämästä, vaikka ikkunan takana näyttääkin olevan jatkuva yö, jos tarjolla on hyvä combo koukuttavaa sarjaa/kirjaa, eläviä kynttilöitä ja syntisen hyvää suklaata. Mutta silti. Jos joku meteorologi uskaltaa väittää (ja todennäköisesti uskaltaa), että tämä syksy mahtuu ihan normaaleihin rajoihin, en usko. En usko, vaikka tilastoissa olisi mukana jääkausi ja jurakausi ja kaikki muutkin ihmiskunnan kaudet. Minua ei kiinnosta edes se, jos joku kertoo, että tilastojen mukaan aurinko on paistanut niin ja niin monena päivänä. Ehkä se on kiusallaan käynyt kurkkaamassa kurassa ja vesisateessa rämpiviä ihmispoloja ohimenevän hetken, jotta pääsisi tilastoihin. Olen nähnyt auringon kuluneiden kahden kuukauden aikana ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Ja jos oikein pinnistelen positiivisia ajatuksia jostain kaamoksen peittämistä kerroksista, auringon kohtaaminen on tuntunut uskomattomalta onnenpotkul...

Se oli aivan tavallinen marraskuinen perjantaipäivä. Taivas oli lyijynharmaa, ilma täynnä pysähtyneitä sadepisaroita. Olin menossa ystävälounaalle, ajatukset harhailivat sinne tänne, arkisissa asioissa. Palvelutalon edustalla vastaan tuli kaksi ihmistä, vanha mies ja vanha nainen. Mies yritti kulkea pystypäin, vaikka ryhti alkoikin painua etukumaraan. Nainen oli jo antanut etukumaralle periksi, hän kulki vaivalloisesti etukenossa ja vaikka en kuullut, saatoin kuvitella hänen työlään hengityksensä. He kulkivat käsi kädessä, mies naista tukien. Naisella oli toisessa kädessään punainen ruusu. Hetkessä oli jotain uskomattoman herkkää. En voinut mitään sille, että mieleni alkoi keriä tarinaa ikuisesta rakkaudesta, vuosikymmenien ketjusta, jotka nuo kaksi ihmistä olivat eläneet yhdessä. Miten he olivat kohdanneet? Miten he olivat eläneet sitä ennen? Mitä kokeneet? Minkälainen liima oli pitänyt heidät yhdessä kokonaisen elämän? Lapsuus oli jotain ihan muuta kuin lapsilla nyt. Pako...

Kävin jokin aika sitten keskustelun robotin kanssa. Minulla oli mielestäni aika yksinkertainen kysymys tunnuslukusovelluksesta. Vaikka muotoilin kysymyksen niin konkreettiseksi ja selkeäksi kuin mahdollista, robotti vastasi salamannopeasti: ”En ymmärrä. Voitko lyhentää?” Yritin. Poistin kaikki sellaiset sanat, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä. Tosin teksti alkoi näyttää melkoisen lukihäiriöiseltä. Ei kelvannut vieläkään. Jotain (jota en enää muista) robottiparka oletti. Oletus oli kysymykseen nähden vielä jotakuinkin tästä maailmasta. Kun vastasin ei, tästä ei ole kyse, robotti pyysi edelleen lyhentämään. What? Kohta kysymys olisi pelkkää tyhjää valkoista. Niinpä aloitin alusta ja yritin lähestyä asiaa ihan uudella tavalla. Ja silloin robotilla syttyi lamppu ja hetkeäkään empimättä se kiljaisi: ”Oletan, että tarvitset sijoitusneuvoja!” Silloin repesin, taisin nauraa ääneen, ja kun sain itseni takaisin asialliseen moodiin, pyysin kainosti, että voisinko saada linjoil...