Linjoilla vitsikkään robotin kanssa

Kävin jokin aika sitten keskustelun robotin kanssa. Minulla oli mielestäni aika yksinkertainen kysymys tunnuslukusovelluksesta. Vaikka muotoilin kysymyksen niin konkreettiseksi ja selkeäksi kuin mahdollista, robotti vastasi salamannopeasti: ”En ymmärrä. Voitko lyhentää?” Yritin. Poistin kaikki sellaiset sanat, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä. Tosin teksti alkoi näyttää melkoisen lukihäiriöiseltä. Ei kelvannut vieläkään. Jotain (jota en enää muista) robottiparka oletti. Oletus oli kysymykseen nähden vielä jotakuinkin tästä maailmasta. Kun vastasin ei, tästä ei ole kyse, robotti pyysi edelleen lyhentämään. What? Kohta kysymys olisi pelkkää tyhjää valkoista. Niinpä aloitin alusta ja yritin lähestyä asiaa ihan uudella tavalla. Ja silloin robotilla syttyi lamppu ja hetkeäkään empimättä se kiljaisi: ”Oletan, että tarvitset sijoitusneuvoja!” Silloin repesin, taisin nauraa ääneen, ja kun sain itseni takaisin asialliseen moodiin, pyysin kainosti, että voisinko saada linjoille ihmisen (taisin kyllä kiltisti käyttää sanaa asiakasneuvoja, koska sen sanan robotti takuuvarmasti tuntisi). Ja kas: näytölle pompsahti linkki, joka johti paikkaan, jossa pääsin odottelemaan kaksijalkaista elävää olentoa. Ja sitten kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Toisessa päässä oli muistaakseni herra nimeltä Olli, jolle en kysymyksen selvittyä malttanut olla kertomatta vuoropuhelustani robotin kanssa. Molemmat nauroimme hymiöiden välityksellä.

Vuosikymmeniä sitten robotit olivat leluja, pieniä töksähtelevin askelin käveleviä ukkoja, joiden pään päällä vilkkui lamppu. Hassuja tyyppejä, jotka toimivat pikkuisella paristolla. Toivejoululahjoja. Silloin oli aika vaikeaa kuvitella, että jonain päivänä keskustelen tuon kumman tyypin kanssa ja kysyn siltä neuvoja (tosin chatboteilla ei taida olla sen paremmin töksähteleviä jalkoja kuin lamppua pään päällä).

Kun robotit tulivat teollisuuteen, se ei tuntunut kovin oudolta, vaan oli lähinnä hupaisaa katsella uutisista, kuinka kädet ilman vartaloa vauhdikkaasti kasasivat autoa. Vikkelästi ja virheettömästi, ilman tarvetta vessakäynneille ja kahvitauoille. Siis kaikin puolin hyvä juttu paitsi ehkä sen henkilön näkökulmasta, joka oli tuon työn tehnyt ennen.

Mutta nyt olen huolissani. Robotteja ollaan tuomassa myös niihin töihin, joissa tarvitaan ihmisen katsetta, ihmisen kosketusta ja kykyä ymmärtää pieniä vihjeitä ja sanattomia viestejä. Pankin tai jonkin hallinnonalan chatbot ei varmaan voi aiheuttaa suurta vahinkoa, vaan lähinnä harmin tunnetta ja avuttomuutta, kun tyyppi ei kerta kaikkiaan tajua. Tiedän, että roboteille on opetettu (tai tietysti pitää sanoa ohjelmoitu oppimaan), miten tulkitaan tunteita ihmisen ilmeistä. On olemassa tutkimustietoa siitä, minkälaiset ilmeet viestivät eri tunnetiloista ja nämä ovat samanlaisia eri kulttuureissa. Mutta silti. Pystyykö robotti ikinä tulkitsemaan oikein vaihtelevien ilmeiden kirjoa, tekemään niiden perusteella päätelmän, mitä ihminen tarvitsee. Tehtävä vaikeutuu potenssiin kaksi, kun kyseessä on muistisairas vanhus, joka ei pysty itsekään tulkitsemaan omia tunteitaan.

Vaikka asia on vakava, en voi olla miettimättä kuvitelmaa, jossa pehmeäkätinen ja ystävällisen näköinen robotti istuu vanhaa ihmistä vastapäätä. Vanhuksella on nälkä ja vessahätä, mutta hän ei oikein osaa ilmaista itseään. Ja robotti toteaa iloisena: ”Taidat tarvita sijoitusneuvoja.”