Tämä asia näyttää (positiivisesti) vaivaavan minua

Vuosi kirjotetaan jälleen uusilla numeroilla. Uusi vuosikymmen on alkanut. Vaikka se ei oikeastaan tarkoita sen enempää kuin mikään muukaan vaihtuva vuosi, pää liittää siihen jotain isompaa. Ehkä siksi, että historian tapahtumia, musiikkigenrejä ja muotisuuntauksia on tapana niputtaa vuosikymmenien mukaan. Joka tapauksessa uusi vuosikymmen tuntuu aloittavan jotain uudempaa kuin tavallinen vuoden vaihtuminen. Luin Facebookista muutaman kaverin pohdiskeluja menneestä ja tulevasta. Hienoja kirjoituksia, jotka saivat itsenikin palaamaan aikaan kymmenen vuotta sitten ja siitä pikkuhiljaa nykypäivään. Erityisesti ystäväni Markon mitään peittelemätön pohdiskelu meni ihon alle: kaikki ne jättimäiset isot asiat, surulliset ja iloiset, joita vuosikymmeneen mahtui. Oma pohdiskeluni on toistaiseksi vielä vähän hahmotonta, tuokioita sieltä täältä, tapahtumien virtaa. Niinpä annan sen kypsyä ja kirjoitan siitä ehkä vain itselleni.

Nyt siis hyppy aivan toisenlaisiin ajatuskulkuihin, johon ehkä vähän outo otsikkokin viittaa. Luin jokunen aika sitten parikin kirjoitusta, joiden aiheena oli tyyppi nimeltään sosiaalinen introvertti. Molemmat kirjoittajat olivat päätyneet siihen, että ovat itse juuri tuollaisia tyyppejä. Siis mitä? Introverttihän ei ole yhtään sosiaalinen, vaan viihtyy yksin omien ajatustensa kanssa, tekee mielellään asioita yksin, ei halua olla huomion kohteena. Olin kuitenkin riemastunut: olin tainnut löytää myös oman tyyppini (vaikka minut onkin testeissä luokiteltu ekstrovertiksi).

Aloin miettiä ja äkkiä ymmärsin monia juttuja, joita olin itsekin aika ajoin ihmetellyt. Vaikka olin innoissani ryhmässä työskentelystä (ainakin silloin, kun se oli parhaimmillaan), en halunnut työpäivän jälkeen tai edes viikonloppuisin juurikaan tavata ihmisiä. Kaipasin hiljaisuutta, kissanrapsutusta, hyvää leffaa tai kirjaa. Ja sitten kuitenkin aina välillä oli huono omatunto, että tapaan ystäviäni ihan liian harvoin. Yritin korjata asiaa edes vähän kirjoittelemalla pitkiä sähköposteja. Rakastan innostavia ja syvällisiä keskusteluja, niiden poukkoilemista aiheesta toiseen, naurua, yhdessäoloa. Mutta niiden jälkeen haluan oman itseni seuraan. Ystäväreissuillakin aina omaan huoneeseen. Nyt sitten ymmärrän, vihdoinkin. Kun sosiaalinen puoleni oli toiminut täysillä, tarvitsin aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni. Jotta sosiaalinen tyyppi olisi taas pian täydessä iskussa.

Tärkeää ei kuitenkaan ole se, kuka on mitäkin tyyppiä, vaan enemmänkin se, että tyypittely on itse asiassa puuhaa, jossa pitää olla varovainen. On vaarallista pudottaa ihminen kuin legoukko johonkin laatikkoon, jossa on tarkkaan rajatut ja vahvat seinät ja josta on hankala päästä ulos. Sen jälkeen kaikkea, mitä hän tekee, peilataan tuon vankilan näkökulmasta ja kukaan ei huomaa legoukkoparan niitä hienoja puolia, jotka eivät sovi kuvaan. Minulla oli jonkin aikaa esimies, joka ainakin pienesti toimi noin, ja oli tosi vaikeaa tulla ymmärretyksi, jos ei sopinut muottiin. Poikkeava mielipide ajoi aika helposti päin seinää.

On oikeastaan ihan sama, millä nimellä erilaisia tyyppejä pitäisi kutsua. Oleellisinta taitaa olla, että tyypittely on vain hentoisten raamien rakentamista, ja se auttaa ymmärtämään asioita ja ihmisten välillä tapahtuvia, välillä kummallisiakin asioita. Ihminen on kuitenkin sen verran kumma olento, että kun siihen tutustuu tarkemmin, se on kuin sateenkaari, jossa on kaikkia värejä. Jotkut värit ovat kirkkaampia kuin toiset, mutta sopivassa valossa himmeäkin valo saattaa yhtäkkiä loistaa muita kirkkaampana.

(Tätä aiheitta olen pohdiskellut myös aiemmin kirjoituksessa Pysäkkiystävä ja maata kiertävä kuu.)