Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Kävin jokin aika sitten keskustelun robotin kanssa. Minulla oli mielestäni aika yksinkertainen kysymys tunnuslukusovelluksesta. Vaikka muotoilin kysymyksen niin konkreettiseksi ja selkeäksi kuin mahdollista, robotti vastasi salamannopeasti: ”En ymmärrä. Voitko lyhentää?” Yritin. Poistin kaikki sellaiset sanat, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä. Tosin teksti alkoi näyttää melkoisen lukihäiriöiseltä. Ei kelvannut vieläkään. Jotain (jota en enää muista) robottiparka oletti. Oletus oli kysymykseen nähden vielä jotakuinkin tästä maailmasta. Kun vastasin ei, tästä ei ole kyse, robotti pyysi edelleen lyhentämään. What? Kohta kysymys olisi pelkkää tyhjää valkoista. Niinpä aloitin alusta ja yritin lähestyä asiaa ihan uudella tavalla. Ja silloin robotilla syttyi lamppu ja hetkeäkään empimättä se kiljaisi: ”Oletan, että tarvitset sijoitusneuvoja!” Silloin repesin, taisin nauraa ääneen, ja kun sain itseni takaisin asialliseen moodiin, pyysin kainosti, että voisinko saada linjoil...

Luulen, että rakastuin Italiaan jo ennen kuin olin kertaakaan siellä käynyt. Ei se johtunut siitä, että olisin lukenut matkaesitteitä ja kirjoja maasta, eikä siitäkään, että joku tuttuni olisi maata erityisesti kehunut. Itse asiassa juuri kukaan ystävistäni ei ollut tainnut matkustella siellä. Italia vain jotenkin alkoi elää päässäni. Ajatus, joka oli aika hahmoton, enemmänkin tunne, ehkä. Ensimmäisestä matkasta on kohta 20 vuotta. Takana oli iso mullistus elämässä ja silloin olin varma, että Italian aika on nyt. Tiesin jo etukäteen, että se tekisi minulle hyvää. Aloitus oli kuitenkin sovinnainen, turvallisesti matkatoimistosta ostettu matka pohjoiseen Italiaan, Gardan rannoille, kaverina ja turvana tytär. Vaeltelimme Monte Baldolla sakeassa sumussa, söimme joka toinen ilta yhdessä ja samassa ravintolassa itsemme tainnoksiin, ajoimme pummilla junalla Venetsiaan ja eksyimme umpikujille. Siitä se alkoi. Kun katselen Italian karttaa ja poimin sieltä kaupunkeja ja kyliä, joiss...

Tasan vuosi sitten aloitin blogini. Tasan vuosi sitten julkaisin ensimmäisen postauksen, jonka otsikko oli Tyhjän kalenterin ensimmäinen päivä . Tuona päivänä kalenteri tyhjeni työhön liittyvistä jutuista: palavereista, deadlineista ja etenemisstepeistä, työlistoista. Nyt taitaa siis olla oiva hetki vähän kurkistella menneeseen vuoteen. Halusin kaivella myös hiukan faktatietoa, johon voin peilata omia ajatuksia, fiiliksiä ja kokemuksia. Psykiatrit Thomas Holmes ja Richard Rahe ovat kehittäneet pisteytyksen, jossa erilaisille elämäntapahtumille annetaan stressipisteitä. Taulukko paljastaa jo ensisilmäyksellä, että myös iloiset asiat aiheuttavat stressiä, vaikka usein ajatellaan, että vain kurjat jutut stressaavat. Taulukon maksimi on 100 pistettä ja se sisältää kymmeniä hyvinkin erilaisia elämäntapahtumia. Eläkkeelle jääminen saa 45 pistettä, siis melkoisen paljon. Vertailulukuina potkut aiheuttavat 47 pisteen stressin, ylennys tai alennus töissä 29 pistettä ja avioliiton solmi...

Lämmin, vähän tunkkainen ilma pöllähtää kasvoille, kun metro sukeltaa tunneliin. Sadat jalat astelevat rytmikkään rytmittömästi kohti Way out -aukkoa. Omani muiden mukana, ihmisten joukossa, joita en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmaankaan koskaan enää näe. Siinä se on. Hetki, joka kestää muutaman sekunnin ja sitten katoaa. Omituinen ja vahva läsnäolon tunne. Olen täällä, Lontoon Undergroundin uumenissa ympärilläni satoja ihmisiä, joilla kullakin on oma tarinansa, oma syynsä olla juuri tuolla hetkellä täällä. Tällaisina mikrohetkinä tajuan, miksi matkustan. En matkusta siksi, että näen upeita nähtävyyksiä (saatan niihin kuitenkin tutustua), en siksi, että saisin mahdollisimman hyvää palvelua mahdollisimman hyvässä hotellissa (en yövy hotelleissa, jos suinkin on tarjolla jotain tavallisempaa), en siksi, että matkojen ostaminen on vaivatonta (en haluakaan sen olevan vaivatonta, vaan tutkin ja etsin asuntoja ja lentoja ja paketoin löytöni itse). Matkustan siksi, että koen asioita...

Minulle on tullut tavaksi tutustua muutaman viikon välein uusiin ihmisiin, viettää aikaa heidän kanssaan ja käydä mitä kummallisimmissa paikoissa. Osasta olen pitänyt, melkein ystävystynyt, osa on saanut aikaan kylmiä väreitä. Kun yhteinen aikamme on ohi, suurinta osaa en varmaankaan enää tapaa. Olen istunut kahden eri-ikäisen naisen kanssa karussa mökissä keskellä melkein ei mitään ja kuunnellut heidän elämäntarinoitaan. Olen yrittänyt selvittää ihmissuhdesotkuja ja olen myös joutunut ikäviin ja pelottaviinkin tilanteisiin. Olen kävellyt New Yorkin kaduilla ja katsellut myrskyävää merta Gotlannin rannikolla. Olen lukenut kirjoja. Tässä muutama poiminta, joita tällä kertaa yhdistää se, että useimmat niistä eivät ole kovinkaan tunnettujen kirjailijoiden teoksia. Osa on päätynyt käsiini hiukan sattumalta tai kirjakaupan myyjän suosituksesta. Tuskin olisin niitä muuten löytänyt. Mutta hyvä, että löysin. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja Veronikan ja Astrid...

Toisena aamuna ilmassa on syksyn kirpeys, melkein kuin pakkasen jälkeisen yön tuoksu, mutta ei ihan kuitenkaan. Hellaan juuri hetki sitten sytytetty tuli maustaa ilman lempeällä savuntuoksulla. Seison terassilla ja ajattelen, kuinka hyvä, että olen juuri silloin siinä. Avaan oven ja vastaani leijailee kahvin tuoksu. Sisällä on vielä yöasuisia ystäviä ja ilosta häntäänsä heiluttavia mäyräkoiria. Olemme tunteneet toisemme yli 20 vuotta. Tapasimme tilanteessa ja paikassa, josta ei mitenkään olisi odottanut löytyvän ystäviä. Jossa olimme aivan muista syistä. Paikalla oli liuta muitakin ihmisiä, joista ei tullut meidän ystäviämme. Meistä kuitenkin tuli, pikkuhiljaa. Ensin vain päätimme, että eiköhän tavata uudelleen. Ainakin kerran. Elimme tuolloin niitä ruuhkaisia vuosia, jolloin ei ehkä heti ajattele, että uusista tutuista tulisi elinikäisiä ystäviä. Side välillämme vahvistui vuosi vuodelta, kerta kerralta. Olimme olemassa toisillemme silloin, kun tapahtui pahoja asioita tai e...

Hohkaavan kuuman päivän jälkeen sade piiskaa kadut kiiltäviksi. Katulamppujen valo heijastuu märästä asvaltista. Kostea lämpö kietoutuu ympärille kuin seitinohut huopa. Kujan pikkuravintoloista leijuu ruokien tuoksu. Raitiovaunu kolistelee pysäkille, ovet sihahtavat auki, nousemme siihen. Emme tiedä, mihin olemme menossa. Se on tarkoituskin. Menemme sinne, mihin raitiovaunukin. Tällä kertaa päädymme tavallisen näköiseen lähiöön ja löydämme vihanneskojun, jonka voisi ostaa tyhjäksi, jos jaksaisi kantaa. Jokainen kirkko häikäisee kauneudellaan ja jälleen kerran ajattelen, miten ennen maltettiinkaan rakentaa ajan kanssa ja sydämellä. Vain niin syntyy kauneus. Yhden alla näistä kaunottarista oli kryptasokkelo, jonka tunnelmaa on vaikea kuvailla sanoin tai edes kuvin. Juutalaiskaupunginosassa ja ghetossa näkyy vielä häivähdys siitä, miltä ne ovat näyttäneet kauan sitten. Aikana, jolloin tapahtui asioita, joiden ei olisi pitänyt tapahtua. Vaikka etenkin ghetossa on nyt paljon...