Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Minulle on tullut tavaksi tutustua muutaman viikon välein uusiin ihmisiin, viettää aikaa heidän kanssaan ja käydä mitä kummallisimmissa paikoissa. Osasta olen pitänyt, melkein ystävystynyt, osa on saanut aikaan kylmiä väreitä. Kun yhteinen aikamme on ohi, suurinta osaa en varmaankaan enää tapaa. Olen istunut kahden eri-ikäisen naisen kanssa karussa mökissä keskellä melkein ei mitään ja kuunnellut heidän elämäntarinoitaan. Olen yrittänyt selvittää ihmissuhdesotkuja ja olen myös joutunut ikäviin ja pelottaviinkin tilanteisiin. Olen kävellyt New Yorkin kaduilla ja katsellut myrskyävää merta Gotlannin rannikolla. Olen lukenut kirjoja. Tässä muutama poiminta, joita tällä kertaa yhdistää se, että useimmat niistä eivät ole kovinkaan tunnettujen kirjailijoiden teoksia. Osa on päätynyt käsiini hiukan sattumalta tai kirjakaupan myyjän suosituksesta. Tuskin olisin niitä muuten löytänyt. Mutta hyvä, että löysin. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja Veronikan ja Astrid...

Toisena aamuna ilmassa on syksyn kirpeys, melkein kuin pakkasen jälkeisen yön tuoksu, mutta ei ihan kuitenkaan. Hellaan juuri hetki sitten sytytetty tuli maustaa ilman lempeällä savuntuoksulla. Seison terassilla ja ajattelen, kuinka hyvä, että olen juuri silloin siinä. Avaan oven ja vastaani leijailee kahvin tuoksu. Sisällä on vielä yöasuisia ystäviä ja ilosta häntäänsä heiluttavia mäyräkoiria. Olemme tunteneet toisemme yli 20 vuotta. Tapasimme tilanteessa ja paikassa, josta ei mitenkään olisi odottanut löytyvän ystäviä. Jossa olimme aivan muista syistä. Paikalla oli liuta muitakin ihmisiä, joista ei tullut meidän ystäviämme. Meistä kuitenkin tuli, pikkuhiljaa. Ensin vain päätimme, että eiköhän tavata uudelleen. Ainakin kerran. Elimme tuolloin niitä ruuhkaisia vuosia, jolloin ei ehkä heti ajattele, että uusista tutuista tulisi elinikäisiä ystäviä. Side välillämme vahvistui vuosi vuodelta, kerta kerralta. Olimme olemassa toisillemme silloin, kun tapahtui pahoja asioita tai e...

Hohkaavan kuuman päivän jälkeen sade piiskaa kadut kiiltäviksi. Katulamppujen valo heijastuu märästä asvaltista. Kostea lämpö kietoutuu ympärille kuin seitinohut huopa. Kujan pikkuravintoloista leijuu ruokien tuoksu. Raitiovaunu kolistelee pysäkille, ovet sihahtavat auki, nousemme siihen. Emme tiedä, mihin olemme menossa. Se on tarkoituskin. Menemme sinne, mihin raitiovaunukin. Tällä kertaa päädymme tavallisen näköiseen lähiöön ja löydämme vihanneskojun, jonka voisi ostaa tyhjäksi, jos jaksaisi kantaa. Jokainen kirkko häikäisee kauneudellaan ja jälleen kerran ajattelen, miten ennen maltettiinkaan rakentaa ajan kanssa ja sydämellä. Vain niin syntyy kauneus. Yhden alla näistä kaunottarista oli kryptasokkelo, jonka tunnelmaa on vaikea kuvailla sanoin tai edes kuvin. Juutalaiskaupunginosassa ja ghetossa näkyy vielä häivähdys siitä, miltä ne ovat näyttäneet kauan sitten. Aikana, jolloin tapahtui asioita, joiden ei olisi pitänyt tapahtua. Vaikka etenkin ghetossa on nyt paljon...

Hämmentävää. Kauhistuttavaa. Päässä ei liiku aiheen aihetta, josta tuntuisi saavan irti edes latteita lauseita. Ajatusten aallokko on tyyntynyt peilityyneksi pinnaksi tai ehkä peilikirkkaaksi jääksi, joka ei mene rikki vaikka sitä kuinka moukaroisi. Olenko ollut liian kauan korpimökin hitaudessa ja ainakin ulospäin tapahtumattomuudessa? Olenko tainnuttanut pääni liian pitkillä unilla ja metsän ja järven melkein meditatiivisella tuijottamisella? Katson kalenteriani. Kaksi tuoreinta viikkoa tosiaankin on aika lailla tyhjiä merkinnöistä: vain hieroja ja kampaaja. Mutta kun katson eteenpäin, kalenteri näyttääkin melkein hengästyttävältä. Lähes kaikkien viikonloppujen kohdalla yli kahtena tulevana kuukautena on merkintä, jo kunnolla sovittu tai päätetty tai sitten kysymysmerkillä koristettu. Ei tämä tyhjäpäisyys kalenteristani voi johtua. Joskus aiemminkin olen todennut, että aasinsillat ovat kävelykeppejä ojien yli, kun ajatus ja teksti eivät juokse flowna. Nyt on taas pakko...

711 kilometriä. Kävelyjeni saldo tämän vuoden aikana. Äkkiseltään luku näyttää isolta, mutta kun sen jakaa päivien määrällä, illuusio katoaa tai ainakin kutistuu. Päivää kohden omin jaloin tepastelua tulee vajaa 3,5 km päivässä. Se ei kauhean paljon vaadi. Olen kuitenkin aika tyytyväinen. Askelmittari on ainut koje, jolla mittaan tekemisiäni. Aktiivisuusmittari kuulostaa liian orjuuttavalta – haluan itse motivoida itseni liikkeelle sen sijaan, että komento näkyisi ranteessa vilkkuvassa näytössä. Kävelytilastoni toimii sekä iloisena kannustajana että herättelee, jos viikon kävelysaldo näyttää jäävän kovin vaatimattomaksi. Lapsena en voinut käsittää sitä, että aikuiset läksivät kävelylle. Mitä järkeä on vain kävellä eteenpäin, kun voisi tehdä niin monia hauskempia asioita. Ihmettelyni oli sukua pohdiskelulle, minkä takia aikuiset vain istuivat sohvalla ja puhuivat, kun tapasivat toisiaan. Mikseivät ne leikkineet? Näihin kysymyksiin tosin olen saanut vastauksen jo kauan sitten...

Vain yksi tunti tai ehkä hiukan yli, arkinen tiistain keskipäivän hetki. Auringonvalo taittuu pöytäliinalle. Ravintolassa ei ole montaa ihmistä heinäkuiseen lounasaikaan. Se on hyvä, on kuin ravintola olisi vain meidän, varattu ystävysten keskustelulle, melkein yhteen ääneen puhumiselle. Havahdumme jossain kohdassa siihen, että ystävyytemme on jo melkein 20 vuotta vanha ja alkoi sattumalta, kirjoittajakurssilla Orivedellä. Meidän liimamme on kirjoittaminen, mutta vuosien varrella myös monen monet muut asiat. Yhteisessä matossa on jo monenvärisiä raitoja. Heinäkuusta tuli Ystävyyden kuukausi. En ollut sitä mitenkään teemoittanut näin, mutta jotenkin vain jokaiselle viikolle ilmestyi merkintä tai useampi, joissa luki ystävien nimiä. Jo pitkään suunniteltuja tapaamisia, joista vihdoin tuli totta tai aivan hetkessä päätettyjä kohtaamisia. Eilen oli yksi tällainen. Sovimme tapaamisesta keskiyöllä seuraavaksi iltapäiväksi. Ystäväperheellä on uunituore mansikkapaikka, mökki keskellä l...

Kun on lievää vakavammassa koukussa valokuvaamiseen, kirjoittamiseen ja matkustamiseen, siitä ei voi syntyä muuta kuin pitkä rivi Ifolor-kirjoja, joiden askarteleminen itsessäänkin on tapahtuma, jolloin muu maailma ja tylsät velvoitteet katoavat jonnekin ajatusten kaukaisimpiin eteisiin. Muutaman kerran olen huomannut, että olen seissyt läppärin ääressä tuntiakausia syömättä tai edes juomatta pisaraakaan, ja vasta sitten, kun olo on alkanut olla aika outo. Kirjojen tuotantoprosessi on kuitenkin pitkä: ensin täytyy matkustaa sinne, mistä kirja kertoo, joko yksin, kaksin tai isommalla porukalla ja muistaa raapustella matkapäiväkirjaa pitkin matkaa. Useimmiten se tapahtuu aamuvarhaisella ennen kuin muut heräävät, mikä on aika kummallista siinä mielessä, että yleensä en tee aamuvarhaisella mitään muuta kuin nukun. Kuitenkin nuo puoliuniset aamuhetket tuntuvat juuri sopivan luovilta kirjoittamiseen. Ilman kirjoitushetkiä moni hulvattoman hauska pikkutapahtuma katoaisi jonnekin m...