Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Kun aamulla istuu yöpuku päällä portailla kahvikuppi kädessä ja pohtii järven liikkeiden perusteella, mistä päin tuulee, kun vanha peili on niin sumea, että siitä näkyy, että tukka on päässä, muttei onko se hyvin ja kun tietää, että on aika mennä nukkumaan, kun auringonsilta järvenpinnasta on kadonnut, taitaa olla ovenraossa oleellisten asioiden huoneisiin. Onko hyvän hitauden syvin olemus sitä, että nyrkkipyykillä pysähtyy jokaisen vaatekappaleen jälkeen hetkeksi katselemaan tyyntyvän järven pintaa? Nämä pohdiskelut löytyivät Facebookin aikajanalta, kaukaa menneisyydestä, vuosilta 2012 ja 2013. Olisin kuitenkin voinut kirjoittaa ne eilen, tänään tai huomenna. Järvellä tuulee, hetkittäin niin reippaasti, että valkoinen vaahto pyyhkii rantakiviä. Aurinko paistaa silloin, kun pilvet eivät peitä sitä. Muutaman päivän takainen helle ei leiju enää edes huoneissa. Kaipaan sitä, mutta toisaalta tämä keli on niin tuttua. Villasukat jalassa ja vanha nyppyyntynyt villatakki ha...

Herätessä aistit ovat tokkurassa ja ajatuksetkin vellovat unisen hitaasti. Mutta eivät kuitenkaan niin tokkurassa ja hitaasti, että käteen osuva vesihana heiluisi holtittomasti. Se kuitenkin heilui, kuin olisi ollut kolmen promillen humalassa. Mitä ihmettä? Illalla se oli seisonut jykevästi paikallaan ja valuttanut juuri sen lämpöistä vettä ja sillä voimalla kuin halusin. Nyt se kieltäytyi yhteistyöstä ilman toisen käden apua: vasemmalla tukeva ote mokomasta ja oikealla hana auki. Ja kas, kun virkosin kunnolla, aloin havainnoida yöllisiä tapahtumia. Jokin omituisen mallinen osa lojui lattialla, vanha ja jo ruostunut. Työnsä tehneenä se oli päättänyt, että nyt riittää. Vaikka hyvin tajusin, että oma ammattitaitoni ei ole lähelläkään putkihommia, aloin pohtia väliaikaisratkaisua: Löytyisikö hanavanhukseen varaosa (löytyi, mutta ei sopinut)? Mitä jos vetäisi kunnon ryppään nippusiteitä vesijohtojen ympärille ja kiristäisi niillä hanan paikalleen (taitaa kuulostaa hullummalta kui...

Kesäkuun ensimmäinen päivä. Kesän ensimmäinen päivä. Vielä viime vuonna tähän aikaan oli meneillään kiihkeä lomapalapeli: Miten käytän viikot, joita niin paljon aina odotan? Ajattomat viikot, jolloin myös herätyskello on lomalla. Miten saan mahtumaan niihin kaiken sen (tai edes osan), mitä olen mielikuvitellut ja odottanut yhä enemmän, mitä pitemmälle kevät on edennyt? Näihin aikoihin alkoi myös juhannussään bongailu ja ihan vain siksi, että talvella huurteessa ollut mökki on usein vielä juhannuksen aikaan kovin kylmänkankea. Nyt ei tarvitse, ainakaan pelata lomapalapeliä. Juhannussään bongailua en malta jättää, koska juhannuksena oikeastaan ei ole oikeampaa paikkaa kuin mökki järven rannalla, oli se sitten vielä talvenkylmä tai jo kesänlämmin. Ja vähän kummallista on (vai onko?), että pää askartelee näiden joka vuosi toistuvien asioiden kanssa vanhaan tapaan. Vaikka kokonainen vapaa kesä on tarjolla, yllätän välillä itseni pohtimasta, miten sen rakentelen. Reissaanko? Vaikka V...

Sinisenmustassa yössä laulaa lintu, jonka melodiaa en tunnista. Vain täysikuu rikkoo tumman taivaan. Kun lintu vaikenee, tulee ihan hiljaista. Tuntuu, että olen tehnyt aikamatkan menneisyyteen tai hiljaisten kujien ja pienten vinojen talojen satumaahan. On melkein mahdoton kuvitella, että olen ison kaupungin sydämessä – vain muutaman askeleen päässä linja-autoasemalta. Olen kuitenkin ihan tavallisella reissulla ja asuntomme on arkisesti buukattu netistä. Valintakriteereinä oli kohtuullinen hinta, kohtuullinen sijainti ja mielellään ulkotila, parveke tai piha. Olen vähän koukussa reissukotien selaamiseen ja ehkä siksi aika usein tulee melkein täysosumia tai ainakin saa vähintään sen, mitä on odottanutkin. Tällä kertaa valintakriteerit täyttyivät ja kaupan päälle tuli vielä tunnelma, jota ei oikein pysty vangitsemaan netin esittelysivulle. Muutenkin tämä reissu oli vähän erilainen kuin monet aiemmat: en tiennyt kaupungista nimeltä Kaunas oikeastaan yhtään mitään. Useimmitenha...

Saavun Krakovaan hämärän laskeuduttua, kuljen hämyisiä kujia ja etsin majapaikkaa. Istun Siperian yli kiitävässä junassa, katselen maisemaa, joka ei vaihdu. Seison Walesin kallioilla ja katselen tyhjää rantaa, jonka hiekkaan on piirretty kuvia. En ole koskaan käynyt Krakovassa, en matkustanut yli Siperian enkä seisonut Walesin rantakalliolla. Ja kuitenkin olen, tarinan mukana. Parhaat kirjat ylittävät sen sillan, jonka takana on tarinaan uppoaminen, eläytyminen ja mukana kulkeminen niin, että kun kirjan viimeinen sivu sulkeutuu, on kuin palaisi takaisin siihen maailmaan, josta lähti kirjan ensimmäisellä sivulla. Tuskin koskaan kuitenkaan käy niin, että matkan tekee yhdellä istumalla, mutta koko ajan olemassa on se kutkuttava tunne, että voi melkein milloin tahansa hypätä uudelleen kyytiin ja vain antaa mennä. Kun kävin ensimmäisen kerran Barcelonassa, halusin ehdottomasti kulkea Julian Caraxin jalanjälkiä ja reittejä, joista olin muodostanut päähäni kuvan. Nousu ikivanhalla...

Puoli vuotta. Päivälleen puoli vuotta sitten poistin herätyskellostani vakioherätyksen. Puoleen vuoteen on kummallisesti mahtunut neljä vuodenaikaa. Loppusyksy, jolloin puissa oli enää muutama lehti ja pimeys laskeutui päivä päivältä aikaisemmin. Sitten pikainen talvi, hetken lunta ja hyytävää pakkasta. Kevät yritti jo helmikuussa, mutta luovutti hetkeksi. Ja kun se vihdoin sai voiton, pian puhkesikin uskomaton bonuskesä. Päivälleen puoli vuotta sitten kalenterini alkoi näyttää ilmavalta ja päättyi aika, jolloin aikaani määrittelivät asiat, joihin en useinkaan voinut paljonkaan vaikuttaa. Kun ajattelen aikaa kauemmas kuin puoli vuotta, muistan, että juuri tuo asia oli se, jota odotin innokkaimmin. En huokaillut töiden paljoutta tai puuduttavuutta, itse asiassa tykkäsin useimmista hommista. Mutta mitä lähemmäs tuli hetki, jolloin kalenterini puhdistuisi ainakin ennen aamuyhdeksää olevista merkinnöistä, sitä malttamattomammin sitä odotin. Laskin, että tuon hetken jälkeen min...

Sain ystävältäni nipun kirjeitäni aikojen takaa. Hän oli yllättäen löytänyt ne  kaapin uumenista. Vanhin niistä oli melkein 40-vuotias, tuorein 90-luvun alkupuolelta. Hämmentäviä aarteita. Ajattelin, että luen ne hetkenä, jonka päätän etukäteen, jolloin ei ole mitään häiritseviä tekijöitä, jolloin on juuri niin paljon aikaa kuin tarvitsen. Ei siinä niin käynyt. Istuin saman tien sohvalle, avasin kuoren, otin kirjepinon syliini ja luin ne kaikki. Melkein henkeä vetämättä. Ahmin sanoja, siirryin aikaan, jolloin kaikki oli toisin, jolloin tiesin elämästä paljon vähemmän. Kun olin lukenut viimeisen, järjestin kirjeet aikajärjestykseen, laitoin takaisin kuoreen ja talletin aarteet paikkaan, jossa ovat kaikki tärkeät paperini. Pikkuhiljaa, sana sanalta, kirje kirjeeltä niiden sisältö alkoi elää mielessäni. Yksi asia nousi ylitse muiden: kuinka paljon ihminen lopulta muuttuu elämänsä aikana. Tulin tulokseen, että paljon ja ei yhtään. Eläminen muuttaa, antaa asioille näkökulmi...