Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Aamu ei ole vielä valkenemassa. Yötaivas on musta, pilvenpiirtäjät loistavat timantteina maisemassa. Hudson-joki on vain tumma läikkä kuvassa. Olen jossain, josta olen aina unelmoinut, jota olen kuvitellut, nähnyt untakin. Kummallista, miten yhdestä paikasta voi tulla niin paljon erityisempi kuin kaikista muista. Miksei se ollut Rooma, Pariisi tai Lontoo? Se oli kuitenkin New York enkä osaa selittää miksi. Olemme olleet täällä vasta kaksi päivää, kolme iltaa ja yötä. Kauhean lyhyen ajan siis. Silti katseeni on jo tottunut tähän maisemaan 45. kerroksen seinän kokoisista ikkunoista. En ikinä unohda tätä näkymää. Aikaero on tehnyt sen, että meistä tuli aamuvirkkuja. Heräämme ennen kuin muu kaupunki käynnistyy päivään, katsomme auringonnousun valaisemaa Manhattania, juomme vahvaa kahvia. Olemme hitaita, suunnittelemme päivää. Ensimmäinen päivä on aina uuden paikan opettelua, jossa on viehätyksensä, mutta myös jännityspiikkejä. Asumme Jersey Cityssä, joten PATH-junat piti oppi...

On montakin syytä, miksi ystävyys on tuon tuostakin ohittanut muut päässä pyörivät ajatukset. Muutama päivä sitten vietin päivän ystävän seurassa. Emme tehneet mitään erityistä. Kävelimme hissukseen joen rantaa iltapäivän hämäryyden hiipiessä talojen takaa ja laskevan auringon maalatessa maisemaa. Juttelimme niitä näitä, isoja ja pieniä asioita, askeleet samassa tahdissa. Olimme aikanaan työkavereita, lounastuttuja, sitten jo vähän enemmän, reissukavereita ja pienesti myös ystäviä. Oli sattumaa, että elin ystäväni kanssa vuorokauden, joka oli yksi elämäni traagisimmista. Tuon päivän aikana matkasimme läpi Euroopan, junalla, lentokoneella, nukuimme ihan liian kuumassa hotellihuoneessa. Välillä emme puhuneet mitään, välillä puhuimme, toivoimme hyvää, vaikka tiesimme. Oli hetkiä, jolloin olimme kuin ketkä tahansa matkaajat. Tuo päivä sitoi meidät yhteen erityisellä tavalla. Erityisinä ystävinä. En muista, kuka oli ensimmäinen oikea ystäväni. Lapsena riitti, että oli kavereita, joi...

Aika. Tuo omituinen mittayksikkö, josta ei tunnu olevan yhteistä käsitystä. Kilo sokeria on yleensä kaikille yhtä suuri paketti sokeria. Se painaa saman verran ja on usein samannäköinenkin. Vahvan ihmisen käsissä paketti toki tuntuu keveymmältä kuin pienen ja heikon, mutta en ole koskaan kuullut, että jossain tapaamisessa keskusteltaisiin kiihkeästi kilon mittayksiköstä. Sen sijaan ajasta ja sen kulumisesta keskustellaan kaikkialla: ”Voi kuinka aika onkaan taas kulunut tavallista nopeammin, miten voikin olla taas marraskuu!” Ja jo mantraksi muodostunut väite: ”Eläkkeellä ne kiireet sitten vasta alkavatkin!”  Ja toinen melkein yhtä usein huokailtu toteamus: ”Viikot ja kuukaudet vaan kuluvat huomaamatta.” Vastustan. Aika on yhtä kiinteä mittayksikkö kuin kilo. Tunnissa on 60 minuuttia ja 3600 sekuntia. Aina. Olen sen verran jalat maassa -tyyppiä, että ohitan nyt teoriat, joiden mukaan aika on suhteellinen käsite, jossa ihmispolo vaeltaa. Väitteelle ei ole todistusaineistoa, j...

Olen useammin kuin kerran saanut otsanrypistyksen vastaukseksi, kun olen kieltäytynyt lähtemästä lenkille samalle reitille kuin toissapäivänä tai vaikkapa neljä päivää sitten. Itse asiassa näin tapahtuu jatkuvasti. Siitä huolimatta, että reitti on kaunis ja siellä kävelemisestä tulee hyvä olo. Ja näitä reiittejä ei ole vain yksi vaan enemmän kuin viisi. Mikä siis on vikana? Vian nimi on rutiini. Ehkä olen keskimääräistä rutiinikammoisempi, mutta asioiden toistuminen samanlaisina päivästä toiseen tai edes usein tekee niistä mekaanisia, mauttomia ja melkein huomaamattomia, haalistaa ne. Olen nähnhyt monta kertaa leffan Päiväni murmelina ja siinä on jotain inhottavalla tavalla kiehtovaa: mitä, jos jokainen päivä olisikin toisensa klooni, pieniä asioita myöten. Söisin aamulla aina samaa ruokaa, saman määrän ja samaan aikaan. Pukisin samat vaatteet yllleni, lukisin sanomalehdestä samat uutiset, kohtaisin ulos mennessäni aina samassa paikassa samat ihmiset. Rutiinit tuovat turval...

Kirjat. Ikuinen rakkaus ja side. En tiedä, mistä se oikein alkoi. Ei meillä kotona kukaan juurikaan lukenut. Kirjahyllyssä Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas olivat ojennuksessa, samassa rivissä tietosanakirjojen kanssa. Vähän niin kuin kukat kukkapöydällä, hyvässä järjestyksessä ja pölyttöminä, osana olohuoneen ulkoasua. Mutta minä luin. Ahmin kirjoja, katosin johonkin mahdollisimman huomaamattomaan nurkkaan, jotta saisin sukeltaa tarinaan, muuttua rohkeaksi sankariksi tai tytöksi, joka uskaltaa mitä vain. Rakastin kirjastoa, sen tuoksua, jota ei löytynyt mistään muualta, natisevia portaita lastenosastolle yläkertaan, jossa heti ensimmäisessä hyllyssä kirjaimen B kohdalla olivat Viisikot. Ajatus: Voi kun siellä olisi joku uusi, jota en ole vielä lukenut. Ja jos ei ollut, luin samoja yhä uudestaan ja uudestaan. Ikioma Aapinen on kulkenut mukanani siitä saakka, kun sain sen uutuudenkiiltävänä ensimmäisellä luokalla. Moni muu tavara on jäänyt matkan varrelle,...

Jostain syystä epämukavuusalueelle meneminen on pyörinyt päässäni tuon tuosta viime päivinä. Ehkä siksi, että nyt ei ole pakko mennä sinne, vaan voi valita asioita, jotka tuntuvat mukavilta, viihdyttäviltä, ehkä helpoiltakin. Asia ei kuitenkaan taida olla niin yksinkertainen. Työelämässä on trendikästä kehottaa menemään omalle epämukavuusalueelle. Ja tavallaan hyvä niin. Rohkenemalla ylittää tuon maagisen rajan voi parhaimmillaan kokea jotain yllättävää. Oppia jotain itsestään. Toisaalta painotetaan sitä, että ihminen on parhaimmillaan siinä, missä hän on hyvä, mikä on luontaista ja innostavaa. No, nyt ei tarvitse enää välittää työelämän trendeistä ja vaatimuksista. Kuitenkin asia vaivaa. Voisikohan olla niin, että epämukavuusalue on jotain uutta ja vähän haastavampaa niillä luontaisilla alueilla. Jos tykkää kokata arkiruokaa, on innostavaa kokeilla juhla-ateriaa. Jos tykkää kävellä metsässä, on kutkuttavaa valita oikea vaellusreitti. Epämukavuusalue, jolle ei ehkä kannat...

Ensimmäinen aamu uutta elämää: Heräsin oudossa energiaboostissa, ihmeellisessä tunnekuplassa, että nyt ovat kaikki ovet auki ja voin tehdä juuri sitä mitä haluan. Tai olla tekemättä mitään, jos en halua. Mielessä laukkasi lauma teemoja ja näkökulmia, joista voisin kirjoittaa. Kirjasin niitä muistikirjaan, jossa ei toistaiseksi ollut mitään, vain kymmeniä puhtaita sivuja ja jäykät kannet. Sitten pääni siirtyi seuraavaan mahdollisuuksien lahjapakettiin: minne voisi matkustaa, vaikka nyt heti tai vähän ajan päästä tai joskus. Skyscanneriin ilmestyi vauhdikkaasti lentoyhteyksiä: Praha, Budapest, Milano, Varsova. Hinnoilla oli ilo leikkiä, kun ei tarvinnut miettiä lomapäiviä. Booking avasi ovet huoneistoihin, jotka saivat huokailemaan: mikä näköala, mikä sijainti. Olin kuin lapsi karkkikaupassa: haluan noita pyöreitä punaisia ja noita vihreitä pitkulaisia ja sitten vielä muutaman salmiakin. Toinen aamu: Heräsin arkeen. Pilviverho leijui sekä ikkunan takana että karkkikaupassani...