Muissa maailmoissa

Kirjat. Ikuinen rakkaus ja side. En tiedä, mistä se oikein alkoi. Ei meillä kotona kukaan juurikaan lukenut. Kirjahyllyssä Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas olivat ojennuksessa, samassa rivissä tietosanakirjojen kanssa. Vähän niin kuin kukat kukkapöydällä, hyvässä järjestyksessä ja pölyttöminä, osana olohuoneen ulkoasua.

Mutta minä luin. Ahmin kirjoja, katosin johonkin mahdollisimman huomaamattomaan nurkkaan, jotta saisin sukeltaa tarinaan, muuttua rohkeaksi sankariksi tai tytöksi, joka uskaltaa mitä vain. Rakastin kirjastoa, sen tuoksua, jota ei löytynyt mistään muualta, natisevia portaita lastenosastolle yläkertaan, jossa heti ensimmäisessä hyllyssä kirjaimen B kohdalla olivat Viisikot. Ajatus: Voi kun siellä olisi joku uusi, jota en ole vielä lukenut. Ja jos ei ollut, luin samoja yhä uudestaan ja uudestaan. Ikioma Aapinen on kulkenut mukanani siitä saakka, kun sain sen uutuudenkiiltävänä ensimmäisellä luokalla. Moni muu tavara on jäänyt matkan varrelle, Aapinen ei. Muutama päivä sitten otin sen käteeni, selailin vähän hapertuneita sivuja. Ja silloin tulivat muistot, oudon elävinä ja vahvoina.

Ikävuosien karttuessa karttui myös kirjojen määrä, jota en enää uskalla laskea. On kirjoja, joita vain vilkaisemalla pääsen takaisin tarinaan, tunnelmiin ja tapahtumiin, joita en ehkä haluaisi itse elää, mutta joissa on kiehtovaa kulkea mukana. Muihin maailmoihin. Ja kirjoja, joita en varmaan koskaan tule lukemaan ja jotka joutaisivat jonnekin muualle. En vain pysty heittämään kirjoja roskiin. En sitten millään. Tuntuu, kuin heittäisi menemään ne ihmiset, jotka elävät kansien välissä.

Nyt kun on aikaa antaa katseen viipyillä kirjariveissä, saatan yhtäkkiä löytää jotain, jonka olen unohtanut, jota en edes tiennyt omistavani. Otan sen käteen, selailen varovasti, kuin tutustuakseni uuteen ystävään. Sitten laitan sen takaisin paikalleen ja toivon, että sen vuoro tulee joskus ja se avaa ehkä taas uuden maailman, jossa en ole ikinä ennen käynyt.