Ihanat kamalat rutiinit

Olen useammin kuin kerran saanut otsanrypistyksen vastaukseksi, kun olen kieltäytynyt lähtemästä lenkille samalle reitille kuin toissapäivänä tai vaikkapa neljä päivää sitten. Itse asiassa näin tapahtuu jatkuvasti. Siitä huolimatta, että reitti on kaunis ja siellä kävelemisestä tulee hyvä olo. Ja näitä reiittejä ei ole vain yksi vaan enemmän kuin viisi. Mikä siis on vikana?

Vian nimi on rutiini. Ehkä olen keskimääräistä rutiinikammoisempi, mutta asioiden toistuminen samanlaisina päivästä toiseen tai edes usein tekee niistä mekaanisia, mauttomia ja melkein huomaamattomia, haalistaa ne. Olen nähnhyt monta kertaa leffan Päiväni murmelina ja siinä on jotain inhottavalla tavalla kiehtovaa: mitä, jos jokainen päivä olisikin toisensa klooni, pieniä asioita myöten. Söisin aamulla aina samaa ruokaa, saman määrän ja samaan aikaan. Pukisin samat vaatteet yllleni, lukisin sanomalehdestä samat uutiset, kohtaisin ulos mennessäni aina samassa paikassa samat ihmiset.

Rutiinit tuovat turvallisuutta, sanotaan. Totta sekin. Elämä kulkee sitä polkua, jota sen pitääkin kulkea. Yllätykset eivät sotke aikatauluja eikä energiaa tarvitse haaskata sähläämiseen. Turvallisuus on hyvä tunne. Miten ihmeessä sitten yhdistää rutiinikammo ja turvallisuuden tarve? Kunnollista vastausta en ole keksinyt enkä taida keksiäkään. Jotain ehkä kuitenkin. En halua kuluttaa loppuun niitä kaikkein parhaimpia lenkkireittejä, vaan haluan käyttää niitä säästeliäästi, kuin söisin ihania konvehteja lahjaksi saamastani konvehtirasiasta, yksi kerraallaan, kaikista mauista nauttien. Toivon, että joka kerta pystyn ihastelemaan pitkospuiden jonoa, luonnon värien muuttumista vuodenaikojen mukana ja valon taittumista puiden oksistoon.

Töissä ollessa iso osa arjen aikatauluista koostui rutiineista. Osa niistä toi hyviä tuntemuksia eikä niiden toistuminen haitannut. Otetaanpa vaikka lounashetket hyvien tyyppien kanssa, käydyt keskustelut ja naurunpurskahdukset. Ehkäpä ne eivät olleetkaan rutiinia muuten kuin aikataulun näkökulmasta. Niitä ikävöin. Arkiruoan kokkaaminen ei ole saanut ilmoille riemunkiljahduksia, mutta eihän kai kaiken tarvitsekaan. Välillä tuntuu, että olen nuorallatanssija, joka tasapainoilee nuoralla nimeltään arjen rutiinit. Haluan niin kovasti säilyttää vapaudentunteen: voin valita, milloin herään, miten kauan syön aamiaista, minne menen vai menekö minnekään. Toisaalta arkikin kaipaa raameja, vähän niin kuin talo seiniä. Yritän löytää tasapainon, jonka varassa kulkeminen on vaivatonta.