Tyhjän kalenterin ensimmäinen päivä
Läppäri.
Puhelin. Kulkukortti. Avaimet. Siinä ne lojuvat, pöydälläni, hiljaisina. On
aika luovuttaa ne pois. En ole iloinen enkä surullinen. Tuntuu oudolta ja vähän
epätodelliselta. Huomenna en enää tule tänne. Aivan kummalliselta tuntuu
sanoa, että jään eläkkeelle. Jääminen
jonnekin kuulostaa niin pysähtyneeltä, ihan kuin joutuisi varastoon, ehkä
myöhempää käyttöä varten. Yleensähän varastosta ei kuitenkaan haeta juuri
mitään takaisin, vaan jossain vaiheessa ihmetellään kaikkea, mitä sinne on
ajautunut. Luontevammalta tuntuu kertoa, että lopetan palkkatyön. Siihen
liittyy ajatus, että jotain uutta alkaa. Vielä en oikein tiedä, mitä se on.
Kalenteri on tyhjempi kuin vuosiin ja hyvä niin. Haluan kirjoitella siihen
merkintöjä ajatuksella, että juuri tuon asian haluan tehdä ja juuri noita
ihmisiä haluan tavata.
Olen viime
aikoina miettinyt joukkoon kuulumista. Niin kauan kuin se on itsestäänselvyys,
sitä ei tarvitse miettiä eikä sitä tule miettineeksi. Joukkoon kuuluminen on
kuitenkin yksi ihmisen perustarpeista, näin opin jo muinoin sosiologian
luonnoilla. Silloinkaan en miettinyt, mitä se oikeastaan tarkoittaa.
Ensimmäinen joukkoon kuulumisen hentoinen muisto on hyvin hyvin kaukaa
lapsuudesta, kun muutimme isoon kerrostaloon. Miten pelottavaa ja kiehtovaa
olikaan yrittää päästä pihan lasten joukkoon, olla yksi porukasta. Koulussa jo
alaluokilla oli tärkeäpää kuin mikään ystävystyä luokan suosikkien kanssa. Mikä
noista pienistä ihmisistä teki suosikkeja, on täysi mysteeri. Niin vain oli.
Työelämässä
joukkoon kuuluminen on aika itsestään selvää (jos työ ei ole yksin puurtamista,
mitä se nykyään aika harvoin on) ja oma joukko tulee annettuna. Näihin
joukkoihin on vuosien varrella kuulunut monenlaisia ihmisiä, sellaisia, joiden
kanssa on heti tuntunut, että kaikki sujuu, joskus melkein siltä, että
ajattelemme samoilla aivoilla. Ja myös sellaisia ihmisiä, että on tarvinnut
hiukan ponnistella, jotta yhteistyö sujuisi.
Ja sitten
ystäväjoukot, jotka ovat syntyneet siksi, että ystävät haluavat olla yhdessä ja
tehdä yhteisiä juttuja. Ne kaikkein parhaimmat joukot, joista on hyvä pitää
oikein hyvää huolta. Koska eivät nekään ole itsestäänselvyyksiä, vaikka ehkä
joskus tuntuu siltä. Ja kotijoukot. Ne kaikkein rakkaimmat.
Tämä on
ensimmäinen blogipostaukseni ikinä. Tarkoitus on lähteä tutkimusmatkoille,
symbolisille ja oikeillekin. Katsoa, miltä elämä ja maailma näyttää, kun saa ja
voi valita ihan itse.
Seuraavaa postausta odotellen..
VastaaPoista