Puhutaanko politiikkaa?

Kun olin niin pieni, etten vielä ymmärtänyt, mitä sana politiikka tarkoittaa, miehet puhuivat politiikkaa. Etenkin vaari. Vankkumaton Kekkosen mies ja kyläyhteisön urheilupomo. Miehet kerääntyivät pöydän ääreen ja puhuivat käsittämättömiä asioita, jotka tuntuivat ainoastaan tylsiltä. Ehkä se kuitenkin jätti jäljen, sytytti jonkin kipinän poikasen.

Varhaisteininä minulla oli bestis, Lissu, jonka kanssa toteutimme leikkivaalikampanjan Kekkosen kannattajina. Sehän nyt ei vielä ollut minkäänmoinen poliittinen kannanotto, koska olimme lapsia, joille presidentti tarkoitti samaa kuin Kekkonen. Olisihan ollut ihan ennenkuulumatonta, jos siinä hommassa olisi joku, jolla on eri nimi.

Astetta vakavammiksi yhteiskunnalliset mielipiteet muuttuivat muutaman vuoden päästä, kun kirjoitin tulikivenkatkuisen ja tunteita myllertävän kouluaineen Vietnamin sodasta. Olin sen ikäinen, että uskoin vankkumatta oikeudenmukaisuuteen ja sen puolustamiseen. Kuva Napalmin polttamista lapsista olisi mielestäni pitänyt ripustaa jokaisen seinälle. Muistuttamaan.

Yliopistossa etenin poliittisella saralla ihan konkreettisesti: tulin valituksi laitosneuvostoon, vaikka en sinne aktiivisesti itseäni tarjonnutkaan. Minua pyydettiin ehdokkaaksi ehkä siksi, että minulla taisi olla mielipide kaikkiin mahdollisiin asioihin. Siitä urasta ei sen enempää syntynyt, asiat olivat kauhean akateemisia ja tuntuivat elämälle vierailta tytölle, joka halusi muuttaa koko maailmaa.

Kun oikea aikuisuus alkoi, minusta tuli kuin kuka tahansa, joka seuraa maailman menoa ja yhteiskunnallisia asioita kohtalaisen aktiivisesti. En ole ikinä jättänyt äänestämättä ja vaalivalvojaiset ovat paitsi kiinnostavia myös viihdyttäviä. Olen kuitenkin katsomossa, en tekijöiden joukossa.

Nämä muistot pompsahtelivat yksi toisensa jälkeen mieleeni viime yönä, kun en malttanut mennä nukkumaan, vaan aloin seurata USA:n presidentinvaalien tuloslähetystä järjettömään aikaan aamuyöllä. Puoli neljältä oli pakko luovuttaa, kun aloin tuntea itseni hataraksi haamuksi. Silloin ei ollut vielä minkäänlaista tietoa tai edes ennustetta, miten vaaleissa kävisi. Tässä kohtaa voin paljastaa (mikä taitaa olla aivan ilmiselvää), että toivoin enemmän kuin mitään pitkään aikaan, että Harris voittaisi. Sain sammutettua ajatukseni muutamaksi tunniksi ja kun heräsin, käsi ojentui puhelimeen, jossa oli jo valmiiksi auki tulosseuranta. Kauhea pettymys, jota toisaalta osasin odottaa. Hiippailin pyjamassa olohuoneeseen ja avasin telkkarin, jossa yöllä alkanut ohjelma edelleen jatkui. Tunnelma studiossa oli vakava ja vaisu. Suljin telkkarin ja hiippailin takaisin sänkyyn, suljin silmät ja yritin olla ajattelematta.

Parin tunnin kuluttua kissa hyppäsi päälleni. Sitä eivät vaalit paljon hetkauttaneet, vaan nälkä. Nousin ylös, hipsin keittiöön ja otin kaapista purkin kanasuikaleita. Keitin kupin kahvia ja avasin kaihtimet. Syysaurinko oli värjännyt niityn kullanruskeaksi. Päivä alkoi kuin mikä päivä tahansa. Riippumatta siitä, kuka on USA:n presidentti.